Jan Guldt sanoi nauravin silmin ja hampaitaan kiristellen: »Hyvä on, että istuvat siellä! Pääasia on, että tuo kapteeni istuu siellä. Mikä sen elukan nimi on?»
»Hänen nimensä on aivan sama kuin sinun», sanoi pursimies ikäänkuin hän olisi iskenyt vanhan, ruostuneen vasaransa Jan Guldtin rintaan.
Jan Guldt parkaisi. »Minun?!» sanoi hän, eikä henki tahtonut kulkea.
Pursimies katsoi häneen säkenöivine silmineen eikä puhunut mitään.
Jan Guldt piteli molemmin käsin kiinni tangosta, jota myöten neljäkymmentä vuotta sitte olivat vierineet laudat kuolleine lapsineen eikä saanut sanaakaan ahdistetusta rinnastaan.
»Kun nyt Hans Hollmann Madeirassa tulee laivaan», sanoi pursimies syvältä ja synkästi, »niin me kolme taas olemme Anna Hollmannilla: Hans Hollmann ja minä ja Jan Guldt. Sitä minä olen odottanut kolmekymmentä vuotta.»
Jan Guldt oli päässyt niin pitkälle, että hän taasen saattoi puhua, ja sanoi ähkien: »Mitä teidän konnantyönne minuun kuuluvat?»
»Oi», sanoi pursimies, »Henrikki Hollmann, joka istuu Fernando
Noronhalla, ei hänkään ole rikkonut; mutta hän oli Hollmann. Sinä olet
Jan Guldtin pojanpoika! Ja Jan Guldt oli pahin kaikista, mitä eläessäni
olen nähnyt; sillä hän oli paha, vaikka hän iloitsi hyvästä.»
Jan Guldt huusi raivoissaan ja löi rintoihinsa:
»Jos hän olikin paha, niin olen minä puhdas, jalkapohjista hiuksenpäihini asti.»