Hetkisen katseli pursimies miltei pelonalaisena noihin ylpeisiin, loistaviin kasvoihin ja epätoivon piirre puhkesi hänen silmiinsä. Mutta sitte hän voitti takaisin jäykän, juron itseluottamuksensa ja sanoi tyynesti ja kireästi: »Sinun nimesi on Jan Guldt; ja Madeirassa tulee Hans Hollmann laivaan.»
Silloin saattoi Jan Guldt taasen nauraa heleää, raikasta nauruaan, taasen luottaa suureen, kauniiseen varmuuteensa. »Mitä sitte tapahtuu, hyvä mies? Hukkuuko ehkä Anna Hollmann, hukuttaen meidät kaikki kolme? Teidän syntienne tähden?»
Pursimies käsitti hänet toisin, katsoi häneen pelästyneenä ja sanoi: »Ethän sinä toki Madeirassa lähde laivasta? Ethän tee sitä! Et! Sinä olet rohkea, kuten vanha Jan Guldt etkä tee sitä!»
»Voi, voi!» sanoi Jan Guldt ja nauroi taasen heleää, ivallista nauruaan. »Minäkö jättäisin pelosta laivan? Minäkö? Minäkö? Minä tahdon nähdä teidät molemmat yhdessä! Minä tahdon katsella teitä molempia ja koetella, onko Jumala oikeudenmukainen mies. Sitä minä tahdon!»
YHDEKSÄS LUKU.
Anna Hollmann viipyi toisen koneenkäyttäjän kuoleman jälkeen vielä kahdeksan päivää joella ja rannikolla. Sitte läksi se, tuskin viittä solmua tunnissa, ryömimään Madeiraa kohti.
Kapteeni toi kotiin ylenmäärin lastattua laivaa ja oli vielä lisäksi itse puolestaan tehnyt hyviä kauppoja. Hän kierteli viiksiensä päitä niin että ne törröttivät kuin kanervan oksat ja piteli puisevaa päätään entistä kenommassa. Kokki laski yhä uudelleen ja uudelleen rahoja, jotka hän myymällä tupakkaa ja riisiä neekereille oli ansainnut; hän havaitsi silloin, kuten aina paluumatkalla, ettei rahoja ensinkään ollut tarpeeksi, ja rupesi entistä kiivaammin säästämään muonavaroja. Koneenkäyttäjä seisoi sunnuntaiaamuisin puhtaassa paidassaan reelingillä, piti jokaiselle ohikulkijalle entistä manaavamman varoituspuheen ja astui sitte kiireesti alas likaiseen koneeseensa ikäänkuin hän olisi mennyt omaan likaiseen sieluunsa. Ensimäinen perämies huomasi ikuisen kapteenintoivonsa matkan loppupuolella taas menevän myttyyn; jota likemmä päämäärää tultiin, sitä enemmän sammui häneltä usko ja toivo. Entistä hiljaisempana ja nöyrempänä hiiviskeli hän kapteenin kintereillä. Toinen perämies kävi, kuten aina, vahtiaan ja puheli hytissään entistä kuuluvammin ja hellemmin tyttönsä kuvalle, koska jälleennäkeminenkin nyt likenemistään likeni. Miehistö sadatteli, päätellen, ettei ikinä enään astuta Hollmannin laivalle. Jokainen ajatteli lohdutuksekseen Hampuria, jonne päästäisiin kolmen viikon perästä.
Kaksi miehistä ei tästä kaikesta nähnyt eikä kuullut paljoa. He katselivat, astuessaan toistensa ohi, nopein, tutkivin silmin toisiinsa ja odottivat, eikö tuo toinen taas rupeaisi puhumaan siitä suuresta asiasta, joka järkytti heidän sielujaan; ja odottivat Madeiraa.
Ja eräänä aamuna, kun taivas oli sininen ja tuuli lauha, kohosi siniseen mereen kuin kukkatarha. Kymmenen tienoissa olivat he, laivojen ympäröiminä, ulkosatamassa, illalla kahdeksan tienoissa oli laiva taasen sisällä. Silloin lähetettiin ensimäinen perämies maihin noutamaan herra Hans Hollmannia.
Jan Guldtilla oli vielä paljon tekemistä hedelmien vastaanottamisessa, ja muutakin työtä ilmaantui, niin ettei jäänyt aikaa katsella oikealle eikä vasemmalle. Kone alkoi taasen käydä puuskuttaa vaivaloiseen, toksahtelevaan tapaansa ja Anna Hollmann suuntasi taasen kulkunsa vesille. Jan Guldtilla oli yhä vieläkin työtä. Kello kymmenen aikaan hän vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi panna maata pariksi tunniksi ennen vahtivuoroaan, joka alkoi kello kaksitoista.