Liketessään hyttiänsä kuuli hän sieltä ähkimistä ja korinaa. Hän tempasi oven auki ja huusi pimeyteen, kysyen mikä siellä on. Ei tullut mitään vastausta. Silloin hän otti tulta ja näki pursimiehen istuvan permannolla lasittunein silmin, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin sairas tai kuolemaisillaan. Hänen hengityksensä kulki koristen, ikäänkuin kurkku olisi ollut tukittu, ja hirmuinen tuska oli runnellut kasvot. Jan Guldt nosti hänet ylös ja koetti asettaa hänet kojun syrjälle, samalla puhutellen häntä rohkaisevasti ja ystävällisesti ja kysyen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Vähitellen sairas saikin senverran takaisin puhekykyhän, että Jan Guldt ymmärsi seuraavan: se joka oli tullut laivaan, ei ollutkaan liikkeen isäntä, vaan samanniminen lapsi, 'pikkarainen piltti’, kuten hänen sanansa kuuluivat, siis kai veljen tai serkun poika.
Jan Guldt oli kuin päähän lyöty. Mitä hyötyä oli nyt kaikista kärsimyksistä liassa ja vaarassa kuumetaudin keskellä, ja lisäksi tällä vanhalla, vaivaisella rajalla! Hän oli niin selvästi ollut tuntevinaan, että Jumala itse kutsui häntä Anna Hollmannille. Hän ravisteli pursimiestä, tätä Jumalan väärää lähettiä ja sanoi, silmät raivossa: »Sano nyt: minkätähden sinä tahdoit minua Anna Hollmannille? Kiusaavatko sinua ne monet pahat matkat vanhan Jan Guldtin seurassa ja oliko tarkoituksesi, että nuori Jan Guldt johtaisi ajatuksesi paremmalle tolalle? Ja mitä rikoksia sinä oletkaan tehnyt yhdessä Hans Hollmannin kanssa? Nyt sinun pitää sanoa se minulle! Sano paikalla!» Ja hän ravisti häntä ikäänkuin olisi koettanut ravistaa hänen salaisuutensa maalle, ja huusi huutamistaan: »Sano paikalla!»
Pursimies istui jäykkänä ja alakuloisena, leuka kaivautuneena rintaan, silmät maassa, ja antoi Jan Guldtin raivota. Kun ei raivosta kuitenkaan tullut loppua, virkkoi hän, vaivaloisesti vetäen henkeään. »Se ei koske yksin Jan Guldtia… Kaikki huonot retket… Kun Jan Guldt ja Henrikki Hollmann olivat vangitut Brasiliassa ja me palasimme, astui täällä Madeirassa laivaan Hans Hollmann tullakseen meidän mukanamme Hampuriin. Hänen matkassaan oli joku vanhempi naissukulainen ja tämä oli tuonut laivalle neitsyen, pienen, aivan nuoren tytön. Sitä hänen teki mieli. Mutta lapsi ei suostunut häneen. Kun se vaan näki hänet, huusi se jo. Silloin sanoi hän eräänä tuulisena, sateisena päivänä minulle… Biscayassa… että minä houkuttelisin tytön kulmaan käytävän vierellä, sinne, missä me hiljan korjasimme kaiteita…» Hän huusi ääneen ja kieritteli kauheissa tuskissa.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt ja tuuppi häntä sinne tänne, ikäänkuin särkeäkseen hänet ja ottaakseen raunioista haltuunsa tarinan.
»Me koetimme ottaa häntä kiinni», sanoi pursimies vaikeroiden. »Minun piti saada rahaa ja myöhemmin myöskin tyttö. Mutta kun hän huomasi, että me aioimme ottaa hänet kiinni ja kun hän näki meidän kasvomme ja ettei hänelle ollut mitään pelastusta, menetti hän kaiken järkensä ja mielensä… ja hyppäsi yli syrjän… Sanottiin, että hän oli tehnyt itsemurhan ja Hans Hollmann astui Hampurissa vapaana maihin. Mutta minä en kaikkien niiden kauhujen jälkeen, joita Anna Hollmannilla olin kokenut, enään voinut lähteä minnekään. Minun täytyi jäädä paikalleni ja hengissä nähdä ja tehdä yhä uudelleen kaikki mitä olin nähnyt ja tehnyt. Ja niin minä nyt neljäkymmentä vuotta olen kulkenut keskellä kaikkea sitä parkua ja korinaa ja kaikkien niiden kuolleiden seurassa, jotka ajelehtivat pitkin vettä.»
»Ja nyt?» sanoi Jan Guldt. »Mitä nyt piti tapahtua?» ja paiskeli häntä kovakouraisesti sinne tänne.
»Ajattelin aina…» sanoi pursimies, lujasti puserrellen kovia käsiään sisätysten, »ajattelin aina, että Hans Hollmann vielä kerran tulisi laivalle yhteen matkaan minun kanssani, ja sitte Jumala armahtaisi meitä ja ottaisi meidät yhdessä vanhan, kirotun Anna Hollmannin kanssa syvyyteen ja tekisi lopun minun vaivastani. Ja eräänä päivänä minä kuulinkin: seuraavalla matkalla hän tulee laivaan! Madeirassa, jossa hän silloinkin tuli laivaan. Ja samana iltana, jolloin sain tämän tiedon, tapasin sinut! Ja sinä läksit mukaan! Pahan Jan Guldtin pojanpoika, sen miehen, joka oli johdattanut minut kaikkeen korinaan ja kuolemaan ja opettanut minut välinpitämättömänä katselemaan sitä! Silloin minä ajattelin: nyt me kaikki kolme taasen joudumme Anna Hollmannille! Nyt me saastaiset saastaisella Anna Hollmannilla vaivumme syvyyteen ja uppoamme aina maan napaan asti!» Ja hän nauroi hurjaa, epätoivoista ivanaurua ja iski nyrkkinsä harmaata päätään vastaan.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt. »Jatka!» ja kuristi häntä.
Pursimies kävi kiinni kurkkuunsa ja sanoi, saatuaan ilmaa keuhkoihinsa: »Anna Hollmann ei kolmeen viime vuoteen olekkaan ollut kovassa ilmassa. Mutta nyt se tulee! Minä tiedän sen! Tulee kova ilma! Biscayassa… Ja silloin se hukkuu. Sillä se on juurta jaksain ja perin pohjin laho ja rappiolla. Eikä Hans Hollmann ole mukana!» Ja äkkiä nosti hän molemmat kätensä Jan Guldtin puoleen ja rukoili vaikeroiden: »Sano minulle, mitä tämä on? Mikä tämä maailma on? Hänen pitää tulla meidän mukaamme. Jan Guldt ja Hans Hollmann ovat turmelleet minun elämäni, he ovat johdattaneet minut syntiin ja kiroukseen… koko minun elämäni lokaan ja vereen… Noita kasvoja!… Kaikki nämä vuodet!… Ja kuinka tyttö huusi reelingillä! Sinä olet täällä… Hans Hollmannin pitää hänenkin olla täällä. Hänen pitää olla täällä! Hänen pitää tulla mukaan syvyyteen!» Hän joutui kokonaan raivon valtaan, kiristi hampaitaan ja kieritteli maassa.
Jan Guldt katseli häntä synkin silmin, neuvottomana ja särkyneenä.
Sitte hän kokosi itsensä ja läksi ulos.