Siellä hän asettui portaille käytävän päähän ja koetti ajatella. »Mitä se vanha, epätoivoinen syntinen sanoikaan? Että Anna Hollmann on laho ja mätä ja hukkuu? Ja minä mukana? Minä, vakaa ja viaton ja korea Jan Guldt? Ensi myrskykö painaa meidät veteen?. Eikö tuolla alhaalla lännessä jo näykkin pieniä, harmaita pilviä? Mielettömyyttä! Hulluutta! Ja jos niin käykin… ah, silloin pitää minunkin saada lausua sanani! En tyydykkään ilman muuta! En! Minä astun vastakynteen… jos niiksi tulee… kuolemaan asti! Aina kuoleman halki! Vai tyytyisin minä ilman muuta?! En! Jos minun mieleni teki lausua kovia sanoja Hans Hollmannille vasten kasvoja, niin tekee mieleni puhua Jumalalle vielä toisempaa kieltä… jos asian on määrä mennä sitä tietä!»
Kun hän siinä, ylpeyttään ja kiukkuaan vavisten, kiristeli hampaitaan Jumalaa vastaan, kuuli hän takaansa ystävällisen lapsenäänen, kääntyi erinomaisen hämmästyneenä ääntä kohti ja näki noin neljäntoista vanhan pojan. Poika oli kapea kasvoiltaan ja jäseniltään hento, siniset silmät ylenmäärin kirkkaat, hiukset vaaleahkot ja pehmeillä aalloilla. Koko hänen olennostaan saattoi nähdä, että hänen aistinsa olivat kääntyneet kauneutta kohti. Hän kysyi kohteliaasti, missä pursimies mahtoi olla; hän ei saanut auki yhtä matkalaukkuaan.
Jan Guldt tarttui luonteensa mukaisesti heti kiinni asiaan ja oli valmis auttamaan. »Minä koetan itse», sanoi hän, nouti aseita ja oli pian polvillaan matkalaukun edessä, pienessä, miellyttävässä hytissä. Mielenliikutuksestaan huolimatta puhui hän osaaottavasti matkalaukusta. Viereisessä hytissä toimi vanhempi talonpoikaisnainen, pojan seuralainen, matkalaukkujen ja liinavaatteiden ääressä.
Nuoren laivamiehen terve, luonteva esiintyminen herätti luottamusta pojassa. Hän jutteli yhtä, toista. Sitte rohkaisi hän mielensä ja virkkoi hitaasti — ja saattoi nähdä miten hän kaipasi varmuutta: »Minä olen jo neljä kertaa ollut Madeirassa, keuhkoni tähden, jonka tila on vähän huolestuttava… mutta se paranee vähitellen. Kaksi kertaa minä olen kulkenut Woermann-laivalla ja kaksi kertaa Hampuri-Bremen-Afrika-linjan laivoilla, en koskaan vielä meidän omilla laivoilla. Mutta minusta tuntuu siltä kuin ihmiset täällä Anna Hollmannilla olisivat ainakin yhtä tyytyväiset ja ystävälliset kuin niillä muillakin laivoilla…»
Jan Guldt kuuli mihin poika tähtäsi, hän asettui paikalla väjyksiin ja sanoi yhtä välttelevästi: »Minkätähden he sitte eivät olisi yhtä tyytyväiset ja ystävälliset?» ja katsahti häneen vielä epäillen ja kylmän odottavana.
Silloin tunsi poika, että hänen sisimmät ajatuksensa olivat paljastuneet ja että häntä odotti leppymätön vastarinta ja kova totuus, ja puna valui äkkiä hänen kasvoilleen.
Samassa iski kuin kirkas tuli ja leimaus Jan Guldtin sieluun: 'Valoa! Valoa! Sentähden olen minä joutunut Anna Hollmannille! Minun pitää sanoa ja näyttää tälle pojalle missä tilassa Hollmannin laivat ovat, jotta hän kerran täysikasvaneena ja päästyään yhtiön johtoon tekee lopun häpeästä ja tulee vahvojen laivojen 'herraksi'. Ja hän sanoi lyhyesti ja kireästi kuten mikäkin profeetta Joonas Ninivelle: »Laivat, joilla sinä olet kulkenut, ovat hyvät ja hyvässä kunnossa ja ihmisten on niillä laivoilla hyvä olla; mutta Hollmannin laivat ovat huonot ja huonossa kunnossa ja ihmisten on niillä paha olla.»
Pojan huulet vapisivat kiivaasti ja hänen kurkkuunsa nousi kuuma itku. Hän koetti hillitä itseään ja kuristi vaivaloisesti esiin sanat: »Se on sanottu minulle koulussa… leikkikentällä… jo kolme kertaa.»
Molemmat olivat hetken ääneti. Jan Guldt kiersi lukkoa tiirikalla ja tuijotti siihen suoraan ja synkkänä; poika nyyhki hiljaa.
»Kun sinä tulet suureksi», sanoi Jan Guldt päättävästi ja voitonvarmana, »ja saat ottaa osaa johtoon, noin kymmenen vuoden kuluttua, niin sinun täytyy pitää huolta siitä, että asiat muuttuvat. Sinä et saa sallia, että yhtiö, kuten nyt, elää toisten ihmisten hädästä ja nälästä ja kuolemasta, vaan sen pitää, kuten muutkin isännät tekevät, elää rehellisestä voitosta, joka jää, kun työmiehet ovat saaneet osansa ja saattavat elää säädyllisesti.»