Poika nosti kasvonsa maasta ja koetti varhaisvanhan kädenliikkeillä — jotka olisivat sopineet tulevalle miehelle — osoittaa, että se asia on varman varma ja sanoi: »Minä en lepää ennenkuin meidän yhtiömme on yhtä hieno kuin muutkin.»
Jan Guldt iloitsi ja riemuitsi. 'Jumala on ollut suuri ja Jan Guldt hänen asiansa urhea ajaja!’ »Jos sinä tahdot», sanoi hän, »niin tule huomenna hyttiini. Silloin minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän Anna Hollmannista. Minä näytän sinulle niinikään millä kannalla täällä kaikki on ja kerron miten ollaan ja eletään toisten yhtiöiden laivoilla.»
»Minä tulen», sanoi poika. »Tahdon tietää kaikki tarkalleen, ettei minulle voida valehdella.»
»Sitte sinä tiedät», sanoi Jan Guldt vanhalla varmuudellaan, »millä silmillä yhteinen kansa katselee näitä asioita ja miltä sen mielessä tuntuu, ja osaat ajaa asiaasi ja samalla kuitenkin rikastua… Kas, nyt on matkalaukkusi auki… Nyt minä menen…» Ja kauniilla valkoisella nenäliinalla, jonka hän oli ostanut heti arvoylennyksensä jälkeen, nimittäin suoritettuaan tutkintonsa, pyyhki hän hien otsaltaan ja punertavista hiuksistaan.
Hän läksi ulos, tuli hyttiinsä, jossa pursimies istua kyykötti kojussaan, nyrkit ohimoja vasten, tönäisi häntä olkapäähän ja sanoi iloisella, voitonvarmalla äänellä: »Kuuleppas pursimies, nyt minä tiedän minkätähden olen joutunut Anna Hollmannille! Minä, vanhan, pahan Jan Guldtin pojanpoika, tulin kertomaan ja osoittamaan vanhan, pahan Hollmannin pojanpojalle mitä hänen isänsä ovat rikkoneet! Hän on hyvä ihminen! Hänen kauttaan tulevat Hollmannit muuttumaan toisiksi ihmisiksi! Katsos, niin ovat asiat!»
Pursimies oli hellittänyt kädet hiuksistaan ja katseli Jan Guldtiin sokein silmin. »Hän on hyvä?» sanoi hän. »Sanot, että hän on hyvä?» Ja hän nyökytti pilkallisesti päätään ja nauroi hurjasti. »Vai niin! No sitte saat olla varma, että Anna Hollmann hukkuu! Hyvien Hollmannien täytyy aina väistyä pois tieltä, joko he kuolevat keuhkotautiin tai heidän käy kuten Henrikki Hollmannin Brasiliassa, tai tämän. Niin on aina ollut. Nyt minä varmasti tiedän, että me kuljemme kuolemaan. Eikä Hans Hollmann ole mukana! Missä on Hans Hollmann? Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää tulla mukaan!» Ja hän huusi ja sadatteli Jumalaa, sanoen että hänen maailmansa on kirottu houruinhuone ja hakkasi nyrkkiään harmaata päätään vastaan. »Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää seurata mukana veteen! Hänen pitää seurata mukana kuolemaan.»
Jan Guldt istui hänen vastapäätään, tuolilla sokean venttiilin vieressä, nyrkit polvilla. Kauhea epäilys oli vallannut hänet. »Minäkö hukkuisin? Minä… Anna Hollmannin kanssa?» Hurja viha nosti hänen hiuksensa pystyyn. »Minäkö? Sitä vastaan taistelen minä kuolemaan saakka. Kuoleman halkikin! Sen saa Hän nähdä!»
KYMMENES LUKU.
Kapteenin ja ensimäisen perämiehen kanssa ei ensinkään auttanut puhua laivan tilasta. Jan Guldt punnitsi, puhuisiko toisen perämiehen kanssa; mutta sen kunnon miehen päähän ei varmaankaan olisi mahtunut muita ajatuksia kuin ne, mitkä koskivat hänen jokapäiväistä työtään ja tyttöään. Niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin huomaamatta tarkata molempia pelastusveneitä. Ja niin hän yksinään kantoi mielessään sitä hurjaa, katkeraa ajatusta, että he olivat laivalla, jonka ensimäinen vakava sysäys ajaisi syvyyteen.
Mutta hän kesti tuon ajatuksen, jopa kuin leikkiä lyöden, sillä hänellä oli kun olikin se pilkallisuuteen asti ylimielinen usko, että Jumalan täytyy olla oikeudenmukainen, ja että tämän oikeudenmukaisuuden täytyy tulla näkyviin. »Minäkö vaipuisin Anna Hollmannin kanssa syvyyteen? Minä? Puhtain ja rehellisin perämiesten joukossa? Ja tämä poikanen, joka tahtoo sovittaa isiensä synnit? Se ei ole mahdollista. Ei ole! Se ei voi tapahtua. Jumalan tiet ovat tosin ihmeelliset; mutta me toivomme, etteivät ne ole mitään ketunpolkuja!»