Päivällä, kun hänellä oli vapaa-aikaa ja hän juuri oli päässyt hyttiinsä, koputti poika hiljaa ja kohteliaasti ovelle ja hypähti ketterästi korkean kynnyksen yli. Hän istuutui puutuolille venttiilin alle ja Jan Guldt istui kojussaan, yläkojun takia kumarassa, kädet reisillä. Hytti oli niin ahdas, että heidän polvensa miltei koskettivat toisiaan ja heidän hengityksensä miltei sekaantuivat toisiinsa, ikäänkuin heidän salaisuutensa ja yksimielisyytensä merkkinä.
He keskustelivat kaikesta mitä Jan Guldt tiesi: siitä mitä vanha Hollmann tiellä Oevelgönnessä vaunuista oli puhunut palvelustytölleen; ja miten kapteeni Guldt oli kiduttanut sekä valkeita että mustia Anna Hollmannilla ja tyrkännyt monen menemään yli syrjän; miten tyttönen hädissään oli hypännyt mereen; ja niistä, jotka olivat kuolleet Casamancella, jokaisesta hukkuneesta laivasta, Anna Hollmannin viheliäisestä tilasta, liasta ja iljettävästä ruuasta ja koko nälkäjärjestelmän raakuudesta. Poika särpi kaiken sisäänsä kuni katkeran juoman, otsa rypyssä, mutta hyvällä ryhdillä, urheasti pohjaan saakka, niin ettei mitään jäisi pikariin. Sillä hänen tarkoituksensa oli kerran täyttää pikari pohjaa myöten hyvällä juomalla.
Kun hän sitte oli tutkistellut kaikkea moneen kertaan ja tehden monenmoisia kysymyksiä — jotka selvään osoittivat ettei hänellä ollut taipumusta käytännöllisiin asioihin —, veti hän syvältä henkeään, ikäänkuin vaikean laskutehtävän suoritettuaan — ja alkoi aroin, pelonalaisin sieluin ja tuntien kipeää, ilkeää iloa haaveellisten mielikuvien häälymisestä ja muovailemisesta, leikitellä tämän salaperäisen Anna Hollmannin, sen lankkujen, tankojen, portaiden ja ruumien kanssa. Hän kyseli kaikkia laivanosia, joita oli jäljellä siltä ajalta, pyysi Jan Guldtia mukaansa ulos ja katseli arkana vanhoja, rappeutuneita kaidepylväitä, portaita, yläkantta ja perässä olevaa vanhaa rautalevyä. Ja hän kertoi silmät palaen sekä ruumiillisen että sielullisen liikutuksen tulessa, että hän edellisenä yönä, joko unessa tai valveella, oli nähnyt koko laivan ikäänkuin hämärtävässä valossa: neljä kerrosta päälletysten ja kaikki täynnä ihmisiä, jotka paksuina, tummina läjinä makasivat päällekkäin; he olivat ähkineet ruuan ja ravinnon puutteessa ja kasvaessaan oli heidän ähkynänsä vihdoin avartanut laivan seinämiä, niin että pantturit ritisivät ja naakelet heltisivät. Ja kirkas vesi oli tullut näkyviin ja vaaleapintaisemmat kalat suurine, ulkonevine silmineen. Mutta hän ei pelännyt. Jumala ei saattanut sallia, että he molemmat, jotka olivat viattomat, jopa tahtoivat poistaa toisten syyt, hukkuisivat.
Jan Guldt nyökkäsi siihen syvästi vakavana päätään, silmät säihkyen, ja ajatteli: hän ei ikimaailmassa unohda mitä on kuullut Anna Hollmannilla, ja hän tekee ihmeitä, jahka tulee suureksi, ja hänen kopea sielunsa paisui tärkeyden ja oikeuden tunnetta.
Äkkiä tarttui poika hänen käsivarteensa ja kysyi hiljaa ja tärkeän näköisenä, tahtooko hän nähdä jotakin. Hän vei Jan Guldtin pitkin käytävää somaan hyttiinsä, jota kattolamppu ystävällisesti valaisi ja osoitti kuvaa seinällä piirongin yläpuolella. Se oli onnistunut piirustus kirkon sisustasta, vanha, kunnianarvoinen maalaiskirkko, seinät valtavan paksut, pienet ikkunat korkealla, ovet matalat, Kahdenpuolen alttaria, jota koristi jalo, Vapahtajaa ja hänen apostolejansa esittävä kuva, yleni kiviset kaariholvit, ikäänkuin vahvoina vartioina pyhäkön ääressä.
»Katsokaa», sanoi poika hiljaa: »Heinäkuussa matkustan aina äitini ja sisareni kanssa Syltiin, missä meillä on oma talo. Siellä minä joskus kiertelen maata erään vanhan kankurin kanssa, kun hän käy kauppaamassa töitään. Kerran me satuimme Keitumiin ja kiersimme kirkkoa ja tapasimme sen lukitsemattomana ja astuimme sisään. Kankuri asettui viimeisiin penkkiriveihin niin että hän näki koko kirkon sisustan. Minä kiertelin sillaikaa kirkossa. Kun minä palasin hänen luokseen, näin, että hän rukoili, silmät olivat ikäänkuin avartuneet ja näkivät kaikki, mitä hänen paikaltaan saattoi nähdä: penkkirivit, seinät ikkunoineen, kaariholvit alttarin luona ja itse alttarin. Hän näytti siltä kuin Jumala koko pyhyydessään olisi täyttänyt suojan ja hänen vaatteensa lieve olisi levännyt harmailla lattialevyillä. Minä asetuin hänen viereensä ja tuijotin eteeni minäkin ja odotin, eikö minunkin kävisi samalla tavalla; sillä hänen silmänsä sanoivat selvään, että tämä paikka viritti hänen mielensä rukoukseen. Ja katsokaa: ensin pyrkivät ajatukseni ulos ja lensivät kuin vangitut pääskyset vasten ruutuja, mutta sitte ne hiljalleen kiersivät ympäri ikkunan kaaren. Ja kun ne tahtoivat lentää ulos ovesta tai alttarin ohi, niin ne joka paikassa kääntyivät takaisin, sillä vahvat muurit vangitsivat ja kauniit, lujat kaaret kutsuivat sisäänpäin. Ja pian luopuivat ne koko pakenemisyrityksestä. Ne leikkivät ja leijailivat alttarin kaariholvien vaiheilla ja pitkin koko kirkkoa, kauniit, kaukaiset ajatukset, täynnä ihanaa uskoa Jumalan hyvyyteen ja apuun, joka ei milloinkaan voi horjua. Niin istuin minä autuaana ja onnellisena pitkän aikaa.»
Jan Guldt oli paljon enemmän vanhan kovan kapteeni Guldtin jälkeläinen kuin poika oli kovaa Hollmannin sukua. Hän ei käsittänyt tätä. Luonnon ihmeet eivät juuri koskaan olleet vaikuttaneet tähän mieheen, joka niin varhain oli purjehtinut halki kaikkien merten; taiteen ihmeet eivät milloinkaan olleet liikuttaneet häntä. Uteliaana kuten ihminen kysyy kertojalta, joka on poikennut aineestaan ja jota hän tahtoo johdattaa oikealle tielle, kysyi hän: »Miten sitte kävi? Mitä mies teki?»
Poika oli vaipunut katselemaan kuvaa; nähtävästi hän taasen istui Keitumin kirkossa ja sai ponnistaa voimiaan päästäkseen todellisuuteen: »Oi», sanoi hän, »ei sen enempää!… Tai kyllä, sentään. Kun me molemmat kauvan olimme istuneet ääneti, sanoi kankuri minulle: 'Tiedätkö, mitä minä ja monet muut täällä salaa uskomme?’ 'Mitä te uskotte?’, sanoin minä. 'Kun hämärä lankeaa’, sanoi hän, 'niin tulee tänne kirkkoon sekä sellaisia kuolleita, jotka nukkuvat näissä hautausmaissa täällä että sellaisia, jotka ovat kuolleet matalikoilla ja kaukaisilla merillä, ja he istuvat täällä vanhassa kirkossaan. Välistä heitä on vain harvoja, välistä heitä on tungokseen asti, aina sen mukaan kuinka ikävä ajaa heitä tänne heidän haudoistaan tai merestä, tai ilmasta, tai tähdistä, tai mistä he tulevatkaan. He istuvat penkeissä ja nojaavat tuolinposkeen, he istuvat lehtereillä ja ikkunalaudoilla ja katselevat alttarille päin, ajatellen kauniita, hiljaisia ajatuksia. Niin kertoi mies, josta äitini sanoi, ettei hän saata valehdella. Minä olen sittemmin monesti ollut siinä kirkossa ja minun on siellä aina ollut hyvä ja tyyni ollakseni. Ja sentähden olen muistista piirtänyt sen tähän ja minä uskon lujasti ja varmasti, että kaikki käy hyvin.»
Jan Guldt katseli kuvaa, kumartuen eteenpäin ikäänkuin se olisi huvittanut häntä, ja koetti järjestää asian, jota hän ei käsittänyt, sillä tavalla, että hän ajatteli: 'poika rukoilee täällä kuvan edessä, että Anna Hollmann säilyisi eheänä Hampuriin asti ja että hän saisi rohkeutta vähitellen sanoa sedälleen kaikki, mitä hän ajattelee yhtiöstä.’
Sellainen oli siis nuori matkustaja. Niin viisas, hieno ja miltei pyhä mies. Ja hukkuisiko Anna Hollmann, joka kohta neljäkymmentä vuotta oli ollut kulussa, juuri tällä retkellä, matkassaan kaksi sellaista ihmistä?