Sentähden asteli Jan Guide vahtivuorollaan hitain, arvokkain askelin edestakaisin komentosillalla ja katseli levollisin silmin aavaa, ihanasti aaltoilevaa merta ja punnitsi mielessään kaikkein korkeimpia asioita. Hän tunsi silloin, kuten niin moni muu alasaksalainen soilla ja kaukaisilla, aavoilla merillä tuntee ikuisen voiman vaikutuksen sen sydäntä ja munaskuita myöten. Miten kummasti kaikki olikaan tapahtunut! Miten onnellista, että hän niin äkkiä oli joutunut Anna Hollmannille! Niin, rehellinen, luja ihminen voi paljon. Totisesti hän rynnistää taivasta vastaan ja ravistaa enkelit valveille heidän unistaan! Vapaavuoreillaan hän öisin nukkui sitä ihanaa unta, mikä on vanhurskaille luvattu.
Niin kului kahdeksan päivää. Laiva kulki hitaasti, raskaasti, vaivaloisesti puuskuvin konein, syvällä vedessä, kohti pohjoista kotia. Silloin tuli Biscaya. Ja toinen ja kolmas päivä meni, ja Biscaya oli miltei jo onnellisesti ohi. He näkivät jo väikkeen Uschantin majakasta. Silloin tuli myrsky.
Aamulla puhalsi vielä kevyt länsietelä ja ilma oli sees. Päivällisaikaan tyyntyi tuuli ja pysyi noin kaksi tuntia poissa. Silloin nousi länsipohjasta mustanpuhuva pilvi ja toisia työntyi sen kintereillä, ne kohosivat korkeammalle ja työntyivät kuin täysinäiset säkit päälletysten. Nopeasti kohosivat pilvet korkeammalle, rupesivat menemään sekaisin ja ajelehtimaan irrallaan. Heti sen jälkeen tulla tuiskusi ensimäinen tuulenpuuska sateineen yli meren, joka heti paikalla tuli täyteen voimakkaita, vyöryviä aaltoja; kello kuuden tienoissa illalla oli merenkäynnillä jo se lyhyt, nykivä luonne, joka on Biscayalle ominainen. Kuitenkaan ei myrsky koko yöhön yltynyt kovemmaksi tavallista aitoa Biscayamyrskyä.
Anna Hollmann piti ensin aivan hyvin puoliaan, sillä se oli alkuaan hyväluontoinen merilaiva. Mutta kun myrsky yltyi oikein täyteen voimaansa, niin ei rappeutunut kone enään kyennyt kestämään riehuvaa merta vastaan. Jonkun aikaa se sentään kesti; mutta pian tönäisi ristiaallokko laivan syrjään ja se sai kestää meren raskaat lyönnit. Koska se oli ylenmäärin lastattu, hyökkäsivät ne sen kimppuun kuin soturit raskasruumiisen miehen niskaan, joka on sortunut maahan. Ei ollut mennyt tuntiakaan, kun jo oli vaara tarjolla, etteivät luukut, vanhat ja päistään kuluneet, kuten niskatkin, kestäisi hyökyjen lyöntejä vastaan.
Kapteeni alkoi selvitä humalastaan ja antoi noutaa muutamia lautoja, jotka olivat olleet ladottuina yläkannelle ja Jan Guldt astui yhdessä väkevimmän matruusin kanssa, molemmilla heittonuorat vyöllä, etukannelle köyttämään niitä luukkujen päälle; ei kuitenkaan ollut olemassa kuin neljä lautaa; enempää ei oltu hankittu. Mutta jos tästäkin työstä olisi ollut pysyvää hyötyä, niin oli Anna Hollmann kun olikin kauttaaltaan laho ja likellä loppuaan. Kettingit, köytökset, luukut, koneet ja ennenkaikkia kyljet ja niiden niittaus eivät enään kestäneet hyökyjen raskaita täräyksiä.
Vähää ennenkuin hämärä lankesi harmaille, vyöryville aalloille, tuli pursimies komentosillalle ja ilmoitti ruumassa olevan yli kolme jalkaa vettä. Hän huusi tämän sanoman ilmoille vääntynein kasvoin, silmät tähdättyinä Jan Guldtiin, kuten ihminen julistaa hurjaa, häijynilkeää voittoa. Miesten katseet olivat vielä häneen tähdätyt, kun suuri meri vyöryi yli, rikkoi tukevan tuulenpuolisen veneen ja paiskautui, vaahtoavassa kidassaan pirstaleet, konehuoneen kailetin yli toista venettä vastaan, riisti matkaansa senkin ja paiskasi molemmat yli syrjän. Kaksi matruusia, jotka paraikaa kiinnittivät veneitä, pyyhkäisi meri mennessään. Samassa silmänräpäyksessä murtui ruorikettingin plokki. Laiva kääntyi nyt täydelleen avuttomana poikittain ja hyökyaallot saivat mielin määrin pyyhkiä sen yli.
Pursimies, pidellen molemmin käsin kiinni porraskaiteesta, käänsi epätoivoiset kasvonsa Jan Guldtiin ja huusi vaikeroiden, hurjassa, kipeässä tuskassa läpi myrskyn ja meren pauhun: »Nyt mennään kuolemaan, Jan Guldt… eikä Hans Hollmann ole täällä.»
Jan Guldt karkasi, kasvot hurjina, hänen kimppuunsa, kävi lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja temmaten hänet mukaansa alas portaita, huusi: »Ei vielä moneen aikaan! Ei vielä moneen aikaan. Vielä olen minä hengissä!»
He ottivat neljään mieheen työaseita, odottivat suotuisaa tilaisuutta, karkasivat perälle ja ryhtyivät panemaan kuntoon varaperäsimen koneistoa.
Jan Guldt teki työtä kuin tiikeri häkissä; pursimies tympeänä, totutulla velvollisuudentunnolla. Molemmat matruusit raatoivat hikipäässä, likomärkinä, haukkuivat ruostuneita kettinkejä ja pultteja ja sitä ettei mikään laivalla ollut kunnossa ja että täällä kukaties vielä piti hukkua. Pursimies huusi, hurjasti ja hulluna nauraen heidän puheensa joukkoon: »Ettekö te sitte huomaa, että me olemme kuoleman kielissä?» Mutta he jatkoivat haukkumistaan ja koettivat nauraa ja sanoa, ettei sitä toki vielä oltu niin pitkällä.