He tekivät työtä tunnin tai pari. Silloin oli peräsin käyttökunnossa. Jan Guldt asettui toisen perämiehen ja laivapojan kanssa sitä hoitamaan. Kuu vuoroin paistoi, vuoroin peittyi kiitävien pilvilaumojen taa. Tuli puoliyö ja he saivat laivan kutakuinkin pitämään puoliaan myrskyä vastaan.
Mutta heti puoliyön jälkeen, hänen yhä seisoessaan pyrskeessä pitämässä perää, oikealla puolellaan pieni poika, vasemmalla merimies, tulla tohisi tavattomia meriä ylitse, ensin kaksi aika poikaa, sitte yhä voimakkaammin sysäten kolmas, niin että Anna Hollmann vapisi ja rytisi keulasta perään asti. Heti sen jälkeen oli hän äkkiä epämääräisesti tuntevinaan, että laiva nyt on eloton; se heittikin samassa takaisin ja makasi täysin avuttomana poikin merta.
Hän ei täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kutsui toisia paikalle.
Pieni poika tajusi ensinnä asiain tilan ja huusi hänelle; »Kone seisoo!»
Hän ei ottanut sitä uskoakseen, pyyhki veden ja hien kasvoiltaan ja viittasi poikaa menemään keulaan katsomaan. Hän osoitti myöskin seuraavaa aaltoa. Mutta pieni, vakava, urhea poika oli jo matkalla. Meri tarttui häneen ja riisti hänet mukaansa.
Jan Guldt viipyi vielä hetken matruusin kanssa paikoillaan peräsimen ääressä. Mutta kun ei kone vaan ottanut käydäkseen, sitoivat he ruorirattaan kiinni ja juoksivat keskilaivalle.
Käytävän päässä, konehuoneen ovella oli ensimäinen koneenkäyttäjä joutunut käsikähmään kahden lämmittäjän kanssa. Nämä koettivat tyrkätä häntä alas koneeseen, josta kohosi ohut höyry, ja huusivat huutamistaan: »Sinä olet antanut sen rappeutua ja sentähden täytyy meidän nyt täällä hukkua.» He repivät irti hänen kätensä, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaidepuuhun ja ovenripaan ja tyrkkäsivät hänet hurjasti kiroten alas kuolleeseen koneeseen.
Jan Guldt karkasi ylös portaita, ohi molempien toisten lämmittäjien, jotka paraikaa köyttivät ympärilleen mädäntyneitä pelastusvöitä ja joivat pulloistaan. Kapteeni, joka huojui sekä myrskyn että uuden humalan vaikutuksesta, koetti turhaan sytyttää raketteja. Kesken ponnistuksiaan huusi hän huutamistaan: »missä on pursimies? missä on pursimies? Hän sanoo kaikille, että me hukumme ja tartuttaa kaikkiin kirotun uskonsa.» Ensimäisen perämiehen surkastunut hahmo seisoi aivan kapteenin takana. Hän koetti auttaa kapteenia. Toinen perämies seisoi jäykkänä ja mykkänä, kaunis miehevä vartalo jonkun verran kookkaampana Jan Guldtia, tuulen puolella reelingillä, silmäillen yli veden ja salavihkaa katsellen tyttönsä kuvaa, jota hän piti märässä kädessään.
Silloin huomasi Jan Guldt, ettei laivalla enään ollut minkäänlaista komentoa ja meni takaisin alas.
Hän riensi hakemaan poikaa ja tuli taasen käytävään, sille puolelle, missä keittiö oli. Siellä seisoivat viimeiset matruusit, kalpeilla kasvoilla kuoleman vakavuus, polvia myöten vuolevassa vedessä. He kävivät rinnan kohdalta kiinni hänen sadetakkiinsa ja koettivat myrskyn kohinasta ja veden läiskinästä ja pauhinasta huolimatta puhua hänen kanssaan. He kysyivät eivätkö hänestä kapteeni ja kokki olleet yhtä syypäät kuin Hollmannitkin siihen, että heidän näin nuorina täytyi täällä kuolla kuin koirat. Jos niin oli, niin aikoivat he toki koettaa estää, etteivät nämä molemmat — Hollmannien kimppuunhan he valitettavasti eivät päässeet — saisi kuolla rehellistä merimiehen kuolemaa, ja tahtoivat sentähden työntää heidät koneeseen, missä koneenkäyttäjä jo makasi. He olivat rehellisiä, siistejä ihmisiä kunnollisista perheistä eikä heitä painanut minkään syyn tunto. Laki ja oikeus täytyy olla; siinä eroaa ihminen eläimestä.