Jan Guldt ymmärsi heidät täydelleen ja rakasti heitä heidän sanojensa takia, jotka olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertaan; mutta uskoihan hän aivan toista kuin he. Hän huusi varmana, leimuavin silmin: »Älkää toki luulko, että me kuolemme! Niin totta kuin minä seison tässä, tulee apua! Minä tiedän sen! Minä tiedän enemmän kuin kaikki muut ihmiset!»
He työnsivät häntä sinne tänne ja osoittivat luukkua, josta hyökyjen väliajalla kuutamossa saattoi nähdä syvempiä paikkoja luukun peitteissä. »Ne eivät enään kestä kymmentä minuuttia.»
Mutta hän polki jalkaa ja parkaisi kuin mielettömänä ja vannotti
itseään: »Minä tiedän, ettemme huku. Älkää tehkö sitä! Odottakaa vielä!
Menkää ylös katsomaan, niin näette, että apu tulee. Minä tiedän sen!
Olen saanut sen tiedon Jumalalta itseltään!»
Hän jätti heidät, riensi kauvemma käytävään ja riuhtaisi vaivoin auki oven pojan hyttiin, jota lamppu valaisi. Hänen silmänsä sattuivat ensinnä hoitajattareen, joka oli pienessä vierussuojassa hengettömänä polvillaan, nuora taipuneen kaulan ympärillä. Poika istui kuivin, sanattomin silmin, katsellen piirongin yläpuolella olevaa kirkon kuvaa. Vesi tirsui pitkin kajuutan permantoa.
Kun hän näki Jan Guldtin, puhkesi hän vaikeroimaan: »Pursimies kävi täällä ja sanoi, että me paikalla hukumme. Silloin tämä sanoi, ettei hän elävänä tahdo joutua hirveään veteen ja päätti hirttää itsensä ja tekikin sen.»
Jan Guldt pusersi pojan rintaansa vastaan ja sanoi tiukalla itsepintaisuudellaan, välittämättä kaikesta kauhusta: »Ole aivan levollinen! Me emme huku. Tule mukaan! Niin! Iske jalat lujasti maahan! Usko varmasti, ettemme huku! Se ei ole mahdollista! Apu tulee jostakin päin! Kas, tämän onnettomuuden täytyi juuri tapahtua. Kaiken täytyi jännittyä äärimmilleen, jotta sinä itse oikein selvästi kokisit ja näkisit kaiken tämän kirouksen. Pysy urhoollisena! Tule, niin etsimme pursimiehen!»
Hän astui pidellen olkapäästä kiinni poikaa, joka pysyikin urhoollisena, takaisin käytävään päin ja työnsi auki oven. Pursimies istui kojussaan, sanomaton kauhu harmaissa kasvoissa. Hän kohotti päätään ja vaikeroi: »Minkätähden ei Hans Hollmann ole täällä? Minkätähden ei? Mikä kuolema tämä nyt on, yksin?!»
Jan Guldt tempasi hänet pystyyn ja sanoi: »Ylös! Tule mukaan! Me emme huku! Meillä kolmella on Hampurissa tehtävää. Ja puhuttavaa! Meidän täytyy mennä Hans Hollmannin luo ja puhua hänen kanssaan. Meidän kolmen! Jotka olemme kaikki kokeneet: poika kautta sadan vuoden; minä ja sinä kautta viidenkymmenen. Muut periköön tuho — se ei kuulu minuun; en tunne heidän elämäänsä — mutta me saamme nähdä Fernando Noronhan vangit, jos he vielä elävät, ja Hans Hollmannin, näillä silmillämme! Ylös! Minä tiedän mitä minä sanon!»
Ja he läksivät ulos käytävään; poika, joka välistä kulki vyötäisiä myöten vedessä, pitäen kiinni Jan Guldtin kädestä, ja pursimies, jota poika piteli kiinni käsivarresta. Kun he astuivat kokin oven ohi, näkivät he käryävän lampun valossa hänen pöytänsä kumossa, laskut ja setelit huiskin haiskin vedessä. Hän itse ei enään ollut saapuvilla. Suurella vaivalla, pärskeen valelemina, hyökyjen paiskelemina pääsivät he ylös portaita, joiden liitokset ritisivät, ja saavuttivat yläkannen.
Lämmittäjät seisoivat entisillä paikoillaan, silmät pullistuneina tähystellen merelle, veisaten jotakin venytettyä englantilaista virttä ja samalla juoden. Jonkun matkaa heistä seisoi toinen perämies, kaunis, talonpoikainen alasaksalainen, jäykkänä ja ryhdikkäänä, kuten aina, aivan yksin. Tuontuostakin katsahti hän morsiamensa kuvaan, jota hän piteli märässä kädessään ja nosti sen huulilleen ja suuteli sitä; kuvasta ei enään ollut mitään jäljellä, hän suuteli harmaata, märkää pahvia; joskus nosti hän silmänsä ja katseli kohti tummaa, harmaata merta, apua anoen. Ne kolme matruusia, jotka olivat seisoneet kokin kopilla, olivat nyt joutuneet komentosillan portaiden ääreen, pitivät siinä kiinni toinen toistensa vyötäisistä ja tuijottivat kaukaisuuteen; keskimäisen kädessä välkkyi veitsi. Silloin tällöin valaisi komentosillalta nousevan raketin punainen tuli synkkää näytelmää; kiitävät tuulispäät laahasivat ja repivät perässään sadetta ja sumua ja tukahuttivat valon. He asettuivat, yhä pidellen toisiaan kiinni olkapäistä, matruusien viereen.