He eivät kuitenkaan kauvan olleet seisoneet sillä lailla, kun toinen luukku sortui ja heti sen jälkeen ensimäinen. Raskaina massoina loiskui ja ajelehti vesi ruumaan, joka aikoinaan oli nähnyt niin paljon ihmisiä ja tavaraa. Tuntui siltä kuin se nyt kerrankin olisi ahmimalla niellyt sisäänsä juomaa, kyllästyneenä tuskaan, vaivaan ja työhön. Anna Hollmann painui hitaasti yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Yläkansi oli jo täydelleen hävinnyt veden alle, kun se matruusi, jota toverit olivat pidelleet keskellään, riistäytyi irti ja mielipuolen tavoin parkaisten hyökkäsi komentosillalle. Hän huusi, veitsi pystyssä, kapteenille ja osoitti tietä yläkannelta portaille. Molemmat toverit riensivät hänen rinnalleen. Silloin nousi kapteeni ryhdikkäästi, pidellen kiinni kaidepuista, miesten ohitse portaille ja astui veteen, kuten ihminen astuu kylpyyn, ja meri riisti hänet mukaansa. Matruusi palasi entiselle paikalleen ja seisoi taasen tyynenä ystäviensä keskellä, tuijottaen merelle.
Jan Guldt piteli toisella kädellään kiinni horjuvaa poikaa, toinen heristeli raivoisana nyrkkinä ilmassa. Hän näki, että seuraavassa silmänräpäyksessä mennään pohjaan ja hänen hurja, ylpeä sielunsa riehui ja raivosi ja kiristeli hampaitaan Jumalalle, irvistellen häntä vastaan kuin tiikeri. 'Jos minun pitää joutua veteen, niin kuljen omaa tietäni. Minä en siedä tätä! Enkä siedäkkään! Se ei ole sillä hyvä… minä tahdon kapteeni Guldtin ja Hans Hollmannin puheille. Minä tahdon.’ Hän ravisti pojan tajuihin, riisti pursimiehen kainaloonsa ja huusi hurjin elein: »Me tahdomme puhutella kapteeni Guldtia ja Hans Hollmannia ja tuota tuolla ylhäällä! Me kolme! Me tahdomme astua heidän kasvojensa eteen niin että heiltä menevät silmät pystyyn! Me kolme! Tuossa on nyt menossa viimeinen laine. Tuossa…»
Anna Hollmann hoippui ja horjui sinne tänne, ikäänkuin se olisi ollut päästään sekaisin. Sitte se työntäytyi vinoon taaksepäin ja oli veden alla. Kiinni pitelevät ihmiskädet irtautuivat rajun väkivaltaisesti. Kädet nousivat. Miehet pääsivät pinnalle ja ajelehtivat laivan sivulla.
Jan Guldt arveli pojan vielä olevan kainalossaan ja hänen vieressään pursimiehen. Sadetakki ja kappale navigatsionihyttiä kannatti häntä; hän saattoi harovilla käsillään juuri ja juuri pitää siitä kiinni… Aalto upotti hänet. Taas ylös… Mutta se oli sittenkin turhaa. Tuhannen penikulman vesiä vastaan! Turhaa! Laine! Se ei lyö — se nostaa häntä. Mutta… hänen tajuntansa on sittenkin pettämäisillään! Ei saa antaa perään! Ei saa antaa perään. Eteenpäin! Me kolme! Kapteeni Guldtin luo. Vaivaloista työtä. Puukko kädessä! Täytyy pysyä kiinni! Kautta kuoleman… Kautta ahtaan, tuskan portin…
Neljännestuntia myöhemmin, päivänsalon tuntuessa, sattui pieni tumma laiva tulemaan sitä tietä; voimakkain keuloin ja lujin konein kynti se komeasti raskasta aallokkoa, varmasti vetäen vakoaan. Sen kintereillä seurasi suuri, harmaa, siisti ja kaunis Wörmanntai Union Castle-linjan laiva, valot välkkyen vedessä kuin kultaiset langat. Kauniisti ja varmasti kulki se tietään. Sitte tuli kahdessa rivissä, toinen toisensa kölivedessä, matkalla Azoreille, kymmenen saksalaista sotalaivaa. Raskaina makasivat ne vedessä, keinutellen rautapuvussaan kuin missäkin harmaassa ritarikunnan viitassa. Edellimmäisenä kulki, sivulleen katsomatta Deutschland-laiva, ikäänkuin sanoen: katsokaa uutta, väkevää isänmaatanne, kaikkien lastensa emoa ja turvaa! Kymmenen metrin päässä siitä ajelehti kuollut Anna Hollmann juuri vedenpinnan alla, keula alaspäin painuneena, kauhean vaarallisena muille laivoille. Tähystäjämies silmäili suoraan eteensä ja kohotti tuon tuostakin kättään työntääkseen syrjään lakin nauhaa, jota länsipohja ajoi hänen kasvoillensa. Ei hän nähnyt noita nuoria ihmisiä, jotka hiukan koukistuneina, kädet helmassa, ajelehtivat vedessä, ikäänkuin heidän kätensä olisivat vaipuneet alas viimeisestä kovasta työstä ja he nyt olisivat levänneet.
Ei hän liioin nähnyt Jan Guldtia, joka, raju pää kenossa, ajelehti sadetakillaan ja pirstoutuneella puuseinällä pitkin vähitellen rauhoittuvaa merta. Silloin tällöin pyyhkäisi aalto hänen päällitseen. Hän oli ikäänkuin tunnottomana, suunnaton tapaus oli ikäänkuin huumannut kaikki hänen aistimensa. Ainoastaan kiristelevien huulten ja läähättävien, vaahtoavien sierainten seutuvilla raivosi tahto, joka vaati oikeutta, joka oli päättänyt ajaa asiansa perille ja täyttää mitä oli ottanut tehtäväkseen.
Jan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin matkalla.
YHDESTOISTA LUKU.
Tämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa myöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana, jalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana kaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa juuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä pursimies.