He kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja Anna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa tähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta alkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja varustautuivat sen varalta.
Tuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle ja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli eikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli sisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla maamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee ajamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa hänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta. Sentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä hänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä heitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä kiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi heidän edessään merestä.
Silloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella tuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla peitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä kohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä kolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat miltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä kyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen ääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa. Sadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan. Koko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä kuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu vain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus jostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla… Mutta kukapa kuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman että pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat kokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä korpit yössä vaakkuvat.
He seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla ja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina, kasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen tulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet olkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen arpi, jossa oli neljä puolapuuta.
»Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki
Hollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä.
Kapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja samaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta Fernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.»
Henrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän kipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä tahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.»
»Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se hyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen läiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin konttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?»
Henrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni hetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen puoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna, nyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä sanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille oikeaan aikaan.»
Kapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä lyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte piti tulla perille?»