»Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään.
Mutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti hänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja meistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja Blankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando Noronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme? Vai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta sitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa, ne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä uuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että osaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja kirottu kuolema tulee?»
Lyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut espanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä siinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja pari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään milloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli hurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä niin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä minä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat ulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten enään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata ja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta tässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä katselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella mimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen kukoistavaa ja ihanaa.»
Hän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja vaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin johdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja tarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit ryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala tietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen elämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.»
Kapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli heittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan nimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton? Luuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä syystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä, että sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen kirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski häntä puulla.
Jan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli raivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus; mutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää katsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat Hans Hollmannilla samalla kannalla.'
Ja he läksivät taasen matkaan.
Läpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat sen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen, voimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä vasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä, kylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja kulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui suuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi, toinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja taasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät he hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella, nousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin poikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä, joka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta aamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja Helgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin hopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin. Kuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa, — kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina, vaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää vastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät Hampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät läpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka avautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi takapuutarhaan päin.
Siellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin nurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka hattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen kanssaan.
Hän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole teidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut perheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen äitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan kolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin äkkiä ja niin surkealla tavalla.»