Ja niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät aukenivat… ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan kannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet, viistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön, jota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes he vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta paistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä.
Jan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin rajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului vaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut kattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään.
Silloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä nyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden voittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi. Olisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin, kun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä tahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa menevät pirstaleiksi.»
Silloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen käsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua alituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut. Lähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon. Siellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin merimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa ja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa, hyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi hentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin mukaan.»
Mutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti ja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan niitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa.
Silloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään
Syltiin.
Mutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt! Siirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit! Isäni! Äitini! Minä, perämies Guldt… Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä annat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän iski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena.
Silloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän paiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan.
Tämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla.
Hän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea tunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja hän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus oli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista välinpitämättömyyttä.