Täydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi. Ja hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän maailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin palvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes hänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi taasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle.

Nähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli olevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen lastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia meriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten vaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui hänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää. Niin, sillä tavalla hän päätti tehdä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti saksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen navigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla. Suu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman levällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon piirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi irroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää haavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja koska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he hänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan ja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja peittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet tuulenpuuskien lakattua.

Yksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he hänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti likeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski keskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle, kellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran, muodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien, leskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat hänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet hänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo.

Leski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä, arveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin hengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja otti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä kiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli valmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön peltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä iltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa puolesta.

Kun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla, ja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi haaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi. Jonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä pudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan: olisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä tylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa.

Noustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena sauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa jäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut tummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja näki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai mieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli silmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa vilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi auringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut sitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi tiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen, nyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja läksi sitte sekin tiehensä.

Haaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat puoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi erään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla kekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen pirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja häntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään, että hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset korvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja Jumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako Syltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset olivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento poika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen onnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata, sekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa hyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina vaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin. Siis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt matkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin nakattuna, kivien keskellä?

Hän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi hoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen tyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut edistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia ja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat kiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä, punertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko.