Niin tuli »Tom Ginger» kolmanneksi perämieheksi ja seuraavana vuonna hän, saatuaan suosijaltaan innokasta kielen ja kirjoituksen opetusta, suoritti englantilaisen tutkinnon ja purjehti taasen Albertalla.
KOLMASTOISTA LUKU.
Harvasanaisena, hiljaisena miehenä hän taasen vaelteli, sielu kuin kulon hävittämänä, savun ja sumun ajelemana. Ainoana sisältönä hänen mielessään olivat kuni sumuhattaroina muistot ja henkilöt tuolta kauhealta matkalta ja penseä, välinpitämätön epäluulo elämään ja koko maailmaan. Hän koetti oikein kotiutua näissä penseissä, katkerissa ajatuksissa, yhä uudelleen ja uudelleen kutsumalla mieleensä matkan kaikkia yksityiskohtia. Tyynen penseällä ivalla vertasi hän hyvien ja pahojen ihmisten kohtaloja toisiinsa. Tuossa oli vanha, häijy kapteeni majan edustalla ja häntä vastassa hänen kidutettu toverinsa; tuossa siro, liukas mies kauniissa puutarhahuoneessaan ja tuossa taas molemmat onnettomuustoverit Syltin kirkossa, joka mahtoi olla hyvin synkkä. Hän näki heidän kaikkien askartelevan kuin sumussa, kuuli epäselvästi heidän puheensa ja vastauksensa, ja näki heidän kasvonsa; mutta hän ei tietänyt heidän nimiään eikä mistä he olivat joutuneet hänen tielleen.
Kun noin kolmen, neljän vuoden kuluessa tämä uusi tila, nimittäin tämä penseä, kylmä raskasmielisyys oli ikäänkuin kotiutunut ja vakiintunut, syntyi hänessä vähitellen ja tasaisesti hiljainen ihmettely ja etsintä, jonkinlainen halu päästä tunkeutumaan sumuun ja nähdä mitä sen sisässä oli, tai kiertää se. Hän ymmärsi, että sen takana täytyi olla jotakin, joku maa tuttuine ihmisineen ja asioineen. Mutta niinpian kun hän hiukankin koetti tunkeutua sinne, valtasi hänet nopeasti pelko, että hän hukkuu ja eksyy sinne.
Vähitellen juurtui hänessä ajatus, että hänen pitää puhua tilastaan ja asiastaan jonkun hyvän, viisaan ihmisen kanssa ja ikäänkuin hänen seurassaan tunkeutua sumuun. Mutta kului vuosi ja kului toinenkin ja tätä tilaa oli jo kestänyt viisi vuotta eikä hän raskasliikkeisyydessään ja arkuudessaan ollut tavannut ketään, jolle olisi voinut uskoa monimutkaisen tarinansa.
Mutta kun hän eräänä päivänä, heidän maatessaan Montrealin satamassa Canadassa, oli lähtenyt kaupunkiin, kerrankin sekaantuakseen vilkkaaseen ihmishälinään ja istui ravintolassa, mieltyi hän erääseen mieheen. Hän oli puettu pitkään mustaan takkiin, sellaiseen, jota Saksassa sanotaan Lutheruksen takiksi. Hän oli nähtävästi pappi ja tuntui ostaneen tai myyneen arvopapereja, rautatieosakkeita tai jotakin sellaista, luultavasti seurakuntaansa varten, ja oli hyvin tyytyväinen kauppaansa. Hän istui yhdessä muutamien farmarien kanssa, jotka luultavasti paremmaksi vakuudeksi olivat lähteneet matkaan, ja jutteli osakkeista, tariffeista, vehnänhinnoista, Yhdysvalloista ja Jumalasta, ja puhui maailmanviisaasti ja samalla hurskaasti. Ja oli wisky- ja vesiannoksensa ääressä päässyt siihen suloiseen, väljään mielialaan, jolla vieläkin on varaa avartua ja jossa ihminen suurimmalla ilolla ryhtyisi väittelemään vaikkapa itse paholaisen kanssa.
Jan Guldt tunsi hämärästi tämän mielialan, olisihan hänen omasta elämästään voinut löytää jotakin samantapaista. Jollakin lailla, aivan vaistomaisesti, häntä myöskin miellytti tuo maalainen, järeän luja hurskaus, vaikka hän itse puolestaan oli täydellisesti joutunut pois siitä eikä enään tietänyt siitä mitään. Hän työnsi tuolinsa likemmä pastoria, koputti piippunsa tyhjäksi tuolin selkää vastaan, ja sanoi: »Reverend, saanko minä kertoa teille tarinan?» Ja sitte hän asetti hänen eteensä elämänsä haahden hylyn, kaikki mitä koko hänen elämästään oli jäänyt jäljelle: kolmen miehen matkan; ja heilautti lopuksi kättään ikäänkuin sanoakseen: muuta ei olekkaan.
Pastorilta vaipui ensinnä piippunysä, jota hän oli pitänyt suupielessään, sitte menivät leveät hartiat lysyyn ja vihdoin miltei sydänkin, kun hän kuuli tämän synkän tarinan ja huomasi, ettei tuon luisevan, jalopiirteisen, mietteistä sairaan miehen sydämessä todella ollut mitään muuta. »Oli merta», sanoi Jan Guldt ja sivalsi hiljaa kädellään tuolin selustaa… »ja me liitelimme sen yli ja lähdimme sitte eteenpäin.» Hän vaikeni, suu auki odottaen vastausta.
Pastori palautti ensinnä paikoilleen piippunsa, mutta yksinomaan totutun tavan mukaan, sitte kohosivat hänen hartiansa ja vihdoin sai hänen iloinen sydämensäkin takaisin entisen joustavuutensa. Hän sanoi hiljaa ja tunnustellen: »Oletteko te unohtanut kaikki: vanhemmat, nimet, koko nuoruutenne kaikkine iloineen? Teidän elämässänne on mahtanut tapahtua jotakin kauheaa.» Ja hän loi vieläkin kerran läpitunkevan katseen noihin kasvoihin. Silloin hän näki syvälle painuneet silmät ja vahvat kulmaluut silmien päällä ja kasvojen koko uhkarohkean karkeuden, ja virkkoi jonkun verran varovasti ja kierrellen, kaarrellen outoa asiaa, ikäänkuin tunnustelevalla äänellä: »Olisiko teitä ehkä kohdannut jonkinlainen turtuminen?»
»Mikä se on?» sanoi Jan Guldt, joka ei ymmärtänyt englantilaista sanaa.