»Sen minä tarkkaan selitän teille», vastasi pappi jo varmempana. »Kun minä eilen tulin junassa tänne, näin eräällä niityllä, jolle vielä oli jäänyt muutamia vanhoja aarniometsän puita, nuoren sonnin iskevän silmänsä yhteen näistä vanhoista puista. Se iski puuhun terävän katseen ja peräytyi jonkun askeleen, saadakseen maalitaulunsa vieläkin varmemmin valtoihinsa. Sitte se painoi alas päätään ja ryntäsi, otsa edellä, puuta vastaan. Minä olin miltei kuulevinani kumean, mahtavan iskun. Sitte seisoi eläin aivan turtuneena, kuten meidän on tapana sanoa, jalat harallaan, liikkumattomana, ja ymmärtääkseni vailla kaikkea muistoa entisistä niityistä ja ystävistä. Minä en pidä mahdottomana, että teidän tilanne on juuri tämä. Olisiko mahdollista, että te — kuten tuo sonni ryntäsi puuta vastaan, jonka sen olisi pitänyt antaa olla rauhassa, jonka ympärillä sen levollisesti olisi pitänyt käydä laitumella — olisitte rynnännyt Jumalaa ja maailmaa vastaan? Mitäs te siitä sanotte?»
Jan Guldt raukka etsi jonkun aikaa hajallisista aivoistaan; sitte avasi hän hitaasti vasemman kätensä, katseli syvämietteisenä kämmenen sisäpintaa ja sanoi soinnuttomalla äänellään: »Täällä minun kämmenessäni on, katsokaas, neljä valkeaa arpea. En koskaan ole tietänyt mistä minä olen mahtanut ne saada: mutta noin vuosi sitte, kun me Vladivostokissa lastasimme vuotia ja lastausväen laiska päällysmies oli kiusannut minua kolme päivää ja minä vihdoin neljäntenä karkasin hänen kurkkuunsa, rupesi näitä arpia särkemään. Taidatte siis ehkä olla oikeassa.» Ja uudelleen katsahdettuaan kämmeneensä, sanoi hän epäröiden itsekseen: »Ja nyt minusta tuntuu siltäkin kuin ne silloin kun minä olin matkalla Lontooseen, olisivat olleet tuoreet ja vuotaneet verta ja kuin minä olisin istunut valkean tien varrella ja katsellut niitä.» Hän kohotti taasen päätään ja sanoi: »Mutta mitä ne ihmiset sitte olisivat tehneet, joita vastaan minä niin raivoissani olisin rynnännyt? Mikä vanha kapteeni se siellä sen toisen kanssa istui tulen ääressä; ja kuka on se pieni mies puutarhahuoneessa; ja keitä ne molemmat ihmiset olivat, jotka seurasivat minua ja menivät Syltin kirkkoon? Minä tiedän varmasti — kuulen vieläkin hänen äänensä nuotin pojan sanoneen: 'Kirkko Syltissä'. Ja mitä varten minun olisi pitänyt nostaa sellainen kauhea rähinä Jumalaa vastaan, joka on minulle ventovieras?» Ja hän heilautti kättään ikäänkuin olisi työntänyt menemään kulkukauppiaan, joka tyrkyttää hänelle rihkamiaan.
Pappi huojutti moittivasti leveää, viisasta päätään puolelle ja toiselle; sitte hän sanoi vakavasti: »Minä en käy arvostelemaan, ovatko nuo olennot, joita vastaan te olette tähdännyt raivonne, todella rikkoneet teitä vastaan, varsinkaan en kajoa viimemainittuun, jonka korkeus minun silmissäni on kaiken inhimillisen arvostelun yläpuolella…»
»Vai niin, vai niin», sanoi Jan Guldt, »suokaa anteeksi, pastori. Mutta sanokaa, voisitteko neuvoa jotakin keinoa, jolla minä vähitellen pääsisin selvyyteen itsestäni.» Ja hän sitaisi nopeasti punakirjavalla huivilla punertavaa tukkaansa, jonka rajalla hikikarpalot kiilsivät.
Pappi veteli jo piipustaan sauhuja täydessä vauhdissa ja iloitsi siitä, että keskustelu oli jättänyt suoperäiset maat ja yritti kääntyä sille lujalle tielle, jota myöten hän aina sunnuntaiaamuin kulki. Hän veti aika sauhun piipustaan ja sanoi: »Kun minä näen ihmisen, joka luonnostaan on hentomielinen, hidas ja laiska, niin sanon hänelle: 'Pidä itsesi suorana ja kireänä, lue reippaita, sotaisia kirjoituksia ja seurustele jäykkien miesten kanssa.' Mutta kun minä näen ihmisen» — ja hän katsahti Jan Guldtin hiljaisiin kasvoihin, joissa hurja rohkeus ainoastaan nukkui — »joka pyrkii vaahtoaviin hampaisiin ottamaan ne ohjat, joiden avulla ikuiset voimat meitä kuljettavat, ja laskettamaan päätä pahkaa maailman seinää vastaan, silloin minä sanon hänelle: 'pysyttele puiden, lasten ja naisten likeisyydessä ja opi heiltä hyvyyttä ja lempeyttä; ja nöyrry Jumalan väkevän käden alle, kuten sanotaan pyhässä sanassa.» Ja hän sivalsi otsaansa ja silmiään, kuten hänen oli tapana aina saarnansa eri osien loputtua.
Jan Guldt huomasi, että hän nyt oli sanonut kaiken sanottavansa, nyökkäsi miettivänä päätään, joi lasinsa pohjaan ja nyökkäsi vielä useampaan kertaan ääneti eteensä. Sitte hän kiitti ja läksi.
Hän koetti nyt todella kaikin voimin olla ystävällinen ja tulla puheliaaksi, siten lämmittääkseen jähmettynyttä sieluaan tämän maailman herttaisuuden ja lempeyden ääressä. Kun hän pääsi satamaan, asteli hän hiljaisia teitä puiden alla ja kuunteli lintujen laulua ja katseli leikkiviä lapsia, ja tarkkasi, eikö hänen oman lapsuutensa piirteitä ilmaantuisi heidän hahmoihinsa. Hän puhutteli myöskin naisia, jotka saattoivat olla äitien iässä, odottaen, että hänen oman äitinsä kasvot kurkistaisivat heidän olkainsa takaa. Mutta hän ei muistanut mitään. Papin suosittamaa raamatunpaikkaakaan ei hän saattanut käyttää hyväkseen, kun kaikki kyky voimakkaaseen liikutukseen, kuten suureen suuttumukseen, intomieleen ja suureen rakkauteen oli hänestä kadonnut.
Sellaisessa tilassa kulki hän kuusi vuotta tuon tapauksen jälkeen eräänä varhaisena, kirkkaana talvipäivänä ensi kerran ylös Elbeä, nyttemmin laivan ensimäisenä perämiehenä.
Tehdessään ponnistuksia — vaikkakin heikkoja — tunkeutuakseen menneisyyteensä, oli hän kyllä ottanut huomioon kieletkin, joita ymmärsi. Hän oli ensin arvellut lapsena puhuneensa englantia, koska hän nykyisessä liikkumattomuudessaan ja harvasanaisuudessaan helposti käsitteli tätä kieltä sekä ajatuksissa että puheessa ja koska koko laivan miehistö ensi vuosina oli ollut englantilainen. Kun hän sitte eräänä päivänä, kuullessaan alasaksaa muutaman matruusin suussa, huomasi ymmärtävänsä sitäkin, ei se häntä hämmästyttänyt, koska tätä kieltä puhutaan niin laajalta kuin meren aaltoja ulottuu. Mutta kun hän muutamana päivänä eräässä amerikkalaisessa satamassa kuuli yläsaksalaista puhetta ja ymmärsi sitäkin, tuntui hänestä todenmukaiselta, että hän olisi saksalainen. Sentähden likeni hän nyt jonkinlaisessa levottomuudessa Hampuria.
Mutta hän kulki Blankenesen ja Oevelgönnen ohitse, vihmovan lumipyryn peittäessä seutuja eikä hän tuntenut mitään. Ja hän näki vihreät tornit ja korkeat vanhat talot satamassa eikä muistanut mitään.