Silloin hän keskellä talvikylmää, viiltävässä itätuulessa suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, »Ryytisaarille», kuten merimies lystillisesti sanoo, pääsi pakkasesta huolimatta onnellisesti Syltiin, löysi kirkon, joka hämärästi oli säilynyt hänen muistissaan ja puhui hetkisen kahden kesken nuoren pastorin kanssa — kuten tämä saattaa todistaa —; ja istui pitkän talviyön Keitumin kirkossa, tympeämielisenä odotellen, näkisikö tovereitaan, vai tuntisiko edes heidän läsnäoloaan, vai saisiko tällä paikalla käsiinsä edes pientä repaletta hajonneesta elämästään. Mutta hän istui siellä turhaan.
Kun hän yhdeksäntenä päivänä kulki alas Elbeä, vaikenivat Blankenesen ja Oevelgönnen rannat yhäkin, vaikka niiden hiekalla ja puissa nyt heloitti syksyn viimeisiä kultia.
Kului taasen muutamia vuosia ilman että hänen tilansa muuttui ja tuli seitsemäs vuosi, joka usein sekä sielullisessa että ruumiillisessa suhteessa näyttelee niin outoa, salaperäistä osaa ihmisen elämässä. Silloin sattui aivan lähekkäin kaksi outoa tapausta.
Alberta, jonka kapteenina hän nyttemmin oli, makasi Valparaison satamassa, purkaen kappaletavaraa ja oli jo valmistumaisillaan ja hankki taasen illemmällä vesille. Silloin laski hampurilainen Kosmos-yhtiön laiva sitä aivan perä perää vastaan. Kiinnittäessään huomasi Jan Guldt, että hampurilaisen laivan kapteeni ensin tutkistellen ja sitte ihmeissään katsoi häneen. Mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.
Kun hän illemmällä seisoi perässä tarkastamassa laivan syvässäkäyntiä, astui hampurilaisen kapteeni hänkin laivansa perään ikäänkuin samaa työtä varten, kohotti sitte päätään, nosti lakkiaan ja sanoi englanniksi: »Suokaa anteeksi: emmekö me tunne toisiamme siltä ajalta, jolloin vuosikauden yhdessä kävimme koulua Blankenesessä, siellä Elbekadulla?» Kun sekaantunut arasti pudisti päätään, jatkoi hampurilainen: »Pyydän anteeksi; mutta luulin varmasti niin olevan.» Sen sanottuaan nosti hän taasen lakkia ja poistui.
Mutta kun Albertan kapteeni seuraavana yönä asteli komentosillalla edestakaisin, yhä ja yhä edestakaisin ja yhä ja yhä toistellen: »Blankenese? Blankenese?!» kun hän kutsui mieleensä koko rannan Hampurin edustalla, jonka hän oli nähnyt muutamia vuosia sitte, tuntui hänestä siltä kuin sumusta ja hämärästä alkaisi häämöittää jotakin, aivan kuten sumusta joskus välähtää silmäämme valoisa täplä, oli se sitte purje tai sumuseinä. Blankenese? Blankenese? Mutta vaikka hän kuinka olisi tuijottanut yöhön, niin ei hän voinut eroittaa mitään, paitsi ehkä poikasen, jonka äiti päästi ovesta menemään ja joka sitte, krihvelitaulu kainalossa, lähti juosta laputtamaan ylös mäkeä.
Kolme kuukautta myöhemmin kulki Alberta Thames-jokea ylös Lontooseen. Hän keskusteli paraikaa luotsin kanssa, kun hän sattumalta näki lakealla hiekkarannalla nuoren pojan istumassa veneenlaidalla. Hänen täytyi ehdottomasti katsahtaa häneen toistamiseen ja vielä kolmannen kerran ja hän ajatteli ihmeissään: »Mitä minulla on tekemistä pojan kanssa, joka tuossa istuu veneen laidalla, kaulassa liehuva liina?» Samassa tuli noin viisitoistavuotias tyttö likeisestä asumuksesta, meni pojan luo ja ojensi hänelle jotakin. Hän arveli sen olevan leipää ja luuli näkevänsä, että tyttö tarjosi sitä kädet ojollaan, ikäänkuin poika olisi ollut suutuksissaan. Silloin kävi vavahdus läpi koko hänen ruumiinsa ja hänet valtasi kiihkeä halu nähdä lisää. Ja siinä äkillisessä mielialassaan huiski hän kädellään sinne tänne, ikäänkuin työntääkseen tieltä sumua, niin että luotsi luuli ampiaisten ahdistavan kapteenia. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman itsensä, kaulassa liehuva liina, tuon pojan tavoin istumassa veneenlaidalla ja jonkun tytön ojentavan hänelle leipää. Mutta hän; ei tietänyt, oliko se hänen sisarensa vaiko rakastettunsa, ja hän tuijotti synkin katsein harmaaseen sumuun, jota todella olikin Thames-joella.
Tämän tapauksen jälkeen tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin olisi ruvennut selkenemään ja hän eli nyt levottomassa odotuksessa, ja tämä mielentila teki hänet samalla kykenevämmäksi näkemään selvemmin.
Vihdoin kahden vuoden perästä tuli ratkaisu.
Alberta poikkesi pariin vähäpätöiseen satamaan Espanjassa lastaamaan rikkikiisua. Sitte se suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, päämääränään Hampuri. He olivat jo miltei päässeet Biscayasta ja tulleet likelle Kanaalia, kun nousi myrsky. Laiva oli täydessä lastissa ja kulki erittäin vaivaloisesti, kuten rikkikiisua kuljettaessa tavallisesti; vaaraa ei kuitenkaan ollut, koska laiva oli vahva ja hyvässä kunnossa.