He olivat taistelleet myrskyn kanssa tunnin tai pari, kun kaksi miestä, joista toinen saksalainen, riensi yläkannelle tarkastamaan pelastusvenettä. Meren raskaan kohinan läpi eroitti hän silloin tällöin jonkun sanan, jonka miehet huusivat toisilleen.
Hän kuuli yhtä toista, johon hän ei kiinnittänyt huomiota. Sitte kuuli hän saksalaisen utelevan eikö »preussilainen krenatööri» pian mahda ruveta näkymään. Tämä hampurilaisten merimiesten Uschantin mustanvalkealle majakalle antama nimi sattui häneen kummallisesti. Oli kuin synkän vanhan laulun loppuunsoinut sävel olisi helähtänyt soimaan uudelleen. Vaistomaisesti joutui hän lempeän, vastaanottoisan ja samalla levottoman mielialan valtaan.
Illansuussa näkivät he Uschantin tulen. Meri aaltoili laajalta rajuna ristiaallokkona; vaahto pärskyi tavattoman leveinä säikeinä. Kuu nousi.
Kello kymmenen tienoissa irroitti yli syöksyvä meri rautaisia portaita, jotka johtavat alas yläkannelta. Heti senjälkeen astui toinen perämies, suuri, tanakka ihminen, alas samaisia portaita. Koska hyöky paraikaa kävi yli kannen, näytti siltä kuin hän olisi astunut suoraa päätä mereen. Silloin tuntui kapteenista siltä kuin hän jo kerran olisi nähnyt juuri tämän saman kuvan: on myrskyinen kuutamo-yö, ollaan yläkannella suojanpuoleisen veneen tienoilla; suuri, väkevä mies astuu alas portaita kuolemaan, ja öisen meren taivaanrannalla vilkkuu tuli, josta hän tietää, että se on Uschantin majakka. Outo väristys puistatti häntä ja hän hengitti vaivaloisesti, väkevän mielenliikutuksen vallassa.
Hän seisoi vielä paikoillaan, kun molemmat merimiehet, amerikkalainen ja saksalainen taasen joutuivat hänen likeisyyteensä. Heidän piti vieläkin kiinnittää venettä, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan. Heidän siinä köytöksiä kiinnittäessään kuuli hän saksalaisen kovalla äänellä toksauttelevan keskellä meren; kohinaa ja tohinaa: »Kymmenen tai yksitoista vuotta sitte hukkui täällä…» Nimen nieli jyrisevä aalto. »Arveltiin… miehineen päivineen… Mutta… kolmas perämies… oli nähnyt Syltillä… Keitumissa… kirkossa… Ajattele… koko yön hän oli istunut siellä… Hän on kotoisin Blankenesestä… käynyt Altonan merikoulun. Haaksirikko teki kai hänet hulluksi… minkätähden hän muuten piiloittelisi ja harhailisi pitkin maailmaa? Hän kuuluu tulleen oikeaksi hirviöksi. Hänen entiset tuttavansa sanovat vieläkin monta kertaa: 'Minä voin mitä tahansa, sanoi Jan Guldt'.»
Hän kuuli sen. Hänen sielussaan kävivät aallot korkeina ja taivas ja maa aaltoilivat nekin punaisessa, kohisevassa sumussa.
Samassa tulla pyyhki mahtava hyöky, madellen aina hänen jalkainsa juureen asti. Tuntui siltä kuin laiva olisi uponnut hänen altaan. Silloin kirpoili hehkuvia, välähteleviä salamoja läpi hänen sielunsa. Toinen toisensa perästä ne tukuttain iskivät maahan hänen eteensä, täyttäen koko maailman valollaan. »Näin minä seisoin… kurjalla laivalla… riehuvan raivon vallassa… Tällainen ilma tempasi minut mereen… Ikuiset voimat, sanokaa minulle… Anna Hollmann!» parkaisi hän ja paiskasi, kirkkaan valon häikäisemänä, kädet silmilleen. »Hollmannit! Isoisä heidän häijynä kätyrinään! Pursimies! Kalpea poika! Häviö! Hurja, raivoisa viha! Ajelehdin meressä… kuoleman kidassa…»
Toinen perämies nousi taasen ylös portaita, näki hänen kamppailevat kasvonsa ja sanoi kauhistuksissaan: »Mikä on, kapteeni?» ja tarttui hänen olkapäähänsä. Mutta kapteeni pudisti päätänsä ja viittasi miestä menemään pois ja jäi silmäilemään merelle. Oli vasta puoliyön aika… Mutta hän tuijotti maahan, jonka taivaalla rajujen salamojen takaa alkoi valjeta päivä.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sillaikaa oli pieni, hintelä Eva Gött eräänä päivänä yhdessä koko paikkakunnan kanssa saanut kuulla, että Anna Hollmann Biscayassa oli mennyt haaksirikkoon miehistöineen päivineen. Ei venettä, ei köydenpätkää, ei rengasta, ei miestä, ei mitään oltu löydetty.