Hän pelästyi tietoa, jonka hän vastaanotti kotinsa ovella, niin kauheasti, että hänen hengityksensä salpautui ja polvet pettivät. Senverran toinnuttuaan, että hän saattoi nousta kynnykseltä ja kävellä, meni hän huoneeseensa, sulki oven, paneusi vuoteeseensa ja makasi vuorokauden. Ja ajatteli suloisen tuskallisella ilolla Jan Guldtin lujaa, vakavaa muotoa, hänen tulista ylimielisyyttään ja suuttumustaan, ja kaiken aikaa valuivat kyyneleet alas poskia päänalaiselle, kunnes vaaleat hiukset kahden puolen olivat märkinä. Tyttö muovaili näinä hetkinä armaansa kuvaa niin kuumasti ja niin kiihkeällä rakkaudella, ettei kuva enään saattanut hävitä tai muuttua. Ja niin Eva Gött, seitsentoistavuotiaana, aivan itsetiedottomasti, juuri näinä hetkinä määräsi elämänsä kohtalon.
Suuri koneenrakentaja kirjoitti hänelle korkeakoulusta paljon näköalakortteja. Niissä oli mitä eriskummallisimpia kuvia: linnoja, jotka näyttivät olevan kokoonpannut pelkistä torneista, hirmuisia miekkoja, ristissä, päälletysten, rappeutuneita kalmistoja, muuan tunnettu koomillinen näyttelijä, suuri nenä tehtynä pahvista, pari suutelevaa kyyhkystä — yleensä hän koetti osoittaa, että hänen luonteensa pystyi mitä erilaisimpiin mielialoihin. Tyttö vastasi kaikkiin kortteihin heti paikalla, lähettäen liikkeelle kaikki näköalat Kuxhavenin ja Hampurin välillä, mitkä hän ikinä sai käsiinsä ja kirjoittaen niihin kohteliaita sanoja; sillä näin matkan päästä ja kirjeellisesti käyttäytyi hän aina, kunnioittaen kirjoitusvehkeitä, siivosti ja säveästi. Mutta kun koneenrakentaja sitte palasi lomalle ja kerran purjehdusmatkalla — Schulaun retkestä oli silloin kulunut vuosi — taasen paneutui ruokasijalle tammentaimien varjoon ja oikaisi pitkät käsivartensa levälleen, ei hän ensinkään uskaltanut pyytää tyttöä rinnalleen; niin hiljaisiksi ja kauniiksi olivat hänen kasvonsa käyneet. Hänen mielessään seisoi ja astui ja nukkui Jan Guldt, ja puheli siellä kauniilla, heleällä äänellään. Hän oli niin kaunis lyhyine, punertavine hiuksineen, niin ylpeä ja yksinäinen, ja hänen punainen kaulaliinansa liehui ja hänen äänensä helisi ja soi. Jan Guldt, joka ei enään ollut hengissä, saattoi vieläkin salvata tytöltä hengityksen. Mutta tämän kaiken kestäessä eleli hän aikojaan kuten ennenkin, otti osaa kaikkiin Seuran purjehdusretkiin ja tanssi talvella kaikkien nuorten perämiesten, ylioppilaiden ja koulupoikien kanssa ja oli valmiina tekemään kaikkinaisia hullutuksia.
Kolme vuotta Anna Hollmannin haaksirikon jälkeen, kun hän oli yhdenkolmatta vanha, kosi häntä muuan Hansa-laivan ensimäinen perämies, korea, reipas nuorukainen, luotsin poika, ja kun hän oli kahdenkolmatta vanha, kosi häntä tämän ystävä, joka ei mitenkään ollut häntä vähäarvoisempi. Mutta tyttö antoi molemmille kieltävän vastauksen, epäilemättä hetkeäkään, vaikka molemmat lisäksi olivat oivia purjehtijoitakin ja iloisen ylimielisiä miehiä.
Karl Kröger, joka tiesi asiat eikä miehenä mitenkään saattanut käsittää tytön menettelyä, otti hänet eräänä päivänä erikseen ja kysyi otsa rypyssä ja kasvot ankarina, mitä tämä oikeastaan oli tietävinään. Aikoiko hän elää toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset? Luuliko hän jaksavansa kaiken ikänsä olla vailla miehen rakkautta? Loppujen lopuksi kysyi hän, silmät pyöreinä päässä ja hyvin vihoissaan, miten isänmaan käy, jollei kauneimmista ja parhaimmista tytöistä tule äitejä?
Mutta tyttö tuijotti häneen kaiken aikaa välkkyvän vihreähtävine silmineen ja sanoi: »Minä en voi, Karl Kröger; saat uskoa, etten minä voi. Se on aivan mahdotonta.» Sellaisiin ihmeellisiin toimituksiin kuin suutelemiseen, hyväilemiseen ja häidenviettoon olivat Hansan miehet hänestä aivan kelpaamattomat; vain Jan Guldt olisi kelvannut niihin.
Vähitellen tuli tyttö viidenkolmatta vanhaksi ja näytti yhä hintelältä ja hentoiselta. Veneessä istuessaan oli hän yhä vielä ikäänkuin viluissaan ja käänsi, kuten ennenkin, silloin tällöin hentoa kaulaansa kukistaakseen, pääsisivätkö toverit toisissa veneissä eteenpäin nopeammin, ja kiusotellakseen heitä heleillä huudoilla. Mutta vähitellen, kun ei hän tuntenut toista sukupuolta muuta kuin Jan Guldtin muiston valossa eikä niinmuodoin saanut tietoonsa elämää muuta kuin yhdeltä puolelta, muodostui hänen puheensa ja pilantekonsa ja koko käytöksensä jotenkuten ohkoiseksi ja siroksi ja sen tunsivat hyvin pian meheväluontoiset, jonkun verran karkeatekoiset nuoret miehet. Ja he puolestaan katsoivat velvollisuudekseen kerran tai pari kaikella kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella ohjata asioita niiden oikealle valtatolalle. Eva Gött otti kaikki tyynesti vastaan. Mutta hän ymmärsi yskän ja heitti hyvästit nuoruudelle ja hoiti nyt isänsä taloutta, souteli ja purjehti usein yksinään ja otti siipiensä suojaan erään köyhän lesken lukuisan lapsijoukon, kun lesken piti mennä työhön, ja kasvatti lapsia hyväntahtoisen ankarassa kurissa ja nuhteessa. Niin hän eleli varsin onnellisena ja vailla puutetta. Hän ei ajatellut: »mikä vahinko, ettei joku toinen opeta minua elämään ja rakastamaan! Mikä vahinko, että Jan Guldt on kuollut!» Vaan hän ajatteli: »Miten ihana ja miten rakas Jan Guldt olikaan! Miten liehuikaan punainen liina hänen kaulassaan! Miten rohkea ja ylpeä hän olikaan!» Ja niin hän edelleen rakasti sitä miestä, joka ainoana koko maailmassa soveltui hänen luonteelleen. Ja niin hänen arka, neitseellinen sielunsa vietti armaita lemmen juhlia kuolleen Jan Guldtin kanssa.
Kun noin kymmenen vuotta oli kulunut Anna Hollmannin häviöstä, palasi eräänä päivänä, oltuaan neljä vuotta Kiinassa, kotiin nuori perämies, jonka vanhemmat jonkun aikaa olivat asuneet naapuritalossa. Nuorukainen kierteli nyt aikansa kuluksi pitkin rantoja ja naapurien luona. Eräänä päivänä ilmaantui hän Eva Göttin keittiönovelle, juuri kun tyttö lieden ääressä paistoi pannukakkua. Hetkisen katseli nuori mies mietteissään hänen mutkiinsa ja sanoi sitte huomaavansa, kuinka nurinkurisesti hän ennen poikana, isänsä aluksella oli harjoittanut tätä taitoa. Sitte hän virkkoi: »Sanokaapas, neiti Gött, muistatteko vielä erästä perämiehenoppilas Guldtia, joka noin kymmenen vuotta sitte oli työssä täällä veneenrakentaja Bruhnilla siitä syystä ettei hänellä ollut rahaa, ja joka sunnuntaisin, punainen liina kaulassa, istui Rudi Kleyn veneenlaidalla, aikansa kuluksi kuuntelemassa vatsansa kurinaa ja viskelemässä kiviä laiturin paaluihin? Hävisihän hän pian senjälkeen jollakin Hollmannin laivalla?»
Tyttö oli työntänyt pannukakun tulelta ja istuutunut penkille lieden ääreen, sillä hänen voimansa pettivät ja häneltä salpautui hengitys, kun hän niin äkkiä kuuli nimen, jonka seurassa hän alituiseen eli, vieläpä lausuttuna niin ääneen ja kovakouraisesti. Vaivoin sai hän suustaan, että hän kyllä muisti Jan Guldtin. Mitä perämiehellä oli hänestä sanottavaa? Ja tyttö silmäili häneen sanomattoman hämillään.
»Kas», alkoi puhelias perämies, »kun minä neljä tai viisi vuotta sitte, ennen Kiinaan lähtöäni, olin tervehtimässä setääni Syltillä, Keitumin pitäjässä, niin minä kerran hämärissä lähdin hänen kanssaan kirkkomaalle hänen vaimonsa haudalle. Puhalsi kova itätuuli ja kuiva lumi lenteli hautojen päällitse. Silloin tulee pastori tietä pitkin, seurassaan mies, jonka minä jo jonkun matkan päästä, vaikka hämärä olikin, tunsin englantilaiseksi perämieheksi. Kun he sitte pääsivät likemmä, luulin selvästi näkeväni Jan Guldtin. Aivan selvästi! Niin selvästi, että minulle ihan tuli outo olo. Sillä hän oli helposti tunnettavissa — se teidän täytyy myöntää —, sekä kasvoista että käynnistä. Hänhän on kuollut, ajattelin minä, ja kulkee kuitenkin täällä? Kun minä seuraavana päivänä kysyin suntiolta, ei hän tietänyt vieraan nimeä enempää kuin kansallisuuttakaan eikä yleensäkään tahtonut kertoa mitään. Mutta siitäpä me vain kävimme entistä uteliaammiksi. Ja kiertoteitä saimme sitte tietää vieraan viettäneen yönsä kirkossa… koko pitkän, kylmän yön. Kun pastori seuraavana aamuna hämärissä oli tullut kirkkoon, oli mies yhä istunut viimeisessä penkkirivissä ja hänen kasvonsa olivat olleet hiljaiset ja alakuloiset ja hän oli noussut ja lähtenyt pastorin mukaan. Pappilassa hän sitte oli haukannut vähän aamiaista, ennenkuin taas läksi menemään.»
Hetkisen istui Eva Gött vielä mykkänä, raskaasti hengittäen, kädet helmassa, pää syvään kumartuneena. Sitte sai hän takaisin mielenmalttinsa senverran, että sai sanotuksi: »Ja te luulette, että se oli Jan Guldt?»