Karl Krögerin olisi tehnyt mieli heittää koko asia sikseen, sillä kumman tuskallisesti tuijottavine silmineen tuntui tyttö hänestä käsittämättömältä, miltei peloittavalta. Minkätähden ei hän ollut riemun raivossa? Karl Kröger virkkoi: »Ethän sinä edes tiedäkkään hänen kertoneen Jan Guldtista… Ihmiset puhuvat paljon!»
Tyttö katsahti häneen taasen, kohotti hiukkasen kättään ja sanoi: »Sinun täytyy kertoa minulle kaikki tarkkaan ja totuuden mukaan, Karl; kerro varsinkin minkä näköinen hän oli.»
»Kyllä», sanoi Karl Kröger huolissaan: »Hän sanoi: 'Muistatko sinä Jan Guldtia, joka hukkui eräällä Hollmannin laivalla, muistaakseni Anna Hollmannilla?' Minä vastasin: 'Kuinka en muistaisi? Hän oli paras ystäväni! Ei kulu viikkoakaan ilman että muistelen häntä.' ’No’, sanoi hän, 'ajatteleppas nyt! Kun me kaksi vuotta sitte eräänä koreana päivänä tulimme Valparaisoon, laskimme suuren englantilaisen laivan viereen, jonka samana iltana piti lähteä takaisin merelle. Minun on tapana silloin tällöin katsahtaa naapurilaivan mutkiin, miten se on rakennettu ja mitä miehistöä siellä on. Samassa tulee kapteeni perään tarkastamaan syvässäkäyntiä. Minä katson katsomistani häneen… tarkkaan miten hän kävelee ja miten hän koputtaa piippunsa tyhjäksi, nakuttaen siihen kolme kertaa jäykällä etusormellaan, ja ajattelen: jollei tuo nyt ole Guldt, jonka kanssa vuoden kävit Blankenesessä samaa pikkulastenkoulua ja sittemmin merikoulua!? Sinä ymmärrät kuinka kummalta minusta tuntui. En oikein olisi uskaltanut puhutella häntä, kun hän aivan vieraasti katseli minuun ja kun hänen ryhtinsä oli niin jäykkä ja kun äänikin oli niin välinpitämätön, ettei Jan Guldtin suinkaan ollut sellainen. Mutta kun hän hetken perästä uudelleen tuli perään, tervehdin häntä ja kysyn, emmekö me Blankenesessä olleet koulutovereja. Mutta hän pudisti päätään ja mainitsi välinpitämättömänä jonkun englantilaisen nimen ja meni tiehensä. Muistuttavathan ihmiset joskus toisiaan’, lisäsi hän vielä, 'mutta tässä oli yhtäläisyys liian suuri’… Laivan nimeä ei hän mielenliikutuksissaan ollut pannut merkille.»
Eva Göttin kapeat kasvot olivat pelkkää suurta, läpitunkevaa, tuskallisesti kysyvää silmää. »Mitä sinä siihen sanot?»
Karl Kröger virkkoi tyynenä ja päättävästi: »Minä sanoin hänelle: 'olet erehtynyt, ystävä. Sillä vaikka ihminen kokisi kuinka kovia kohtaloja ja muuttuisi miten paljon tahansa, niin kuinka hän saattaisi kadottaa käyntinsä? Eikö hän kävellyt ikäänkuin olisi astellut alas vuorta? Tai kadottaa luontonsa? Olisiko Jan Guldt kumartanut Jumalan tai edes itse pirun edessä? Tai kadottaa äänensä? Voimmeko me unohtaa hänen ääntänsä? Sellaista on mahdoton kadottaa.»
»Niin on», sanoi tyttö, ja ilo ja rauha leimahti hänen vielä pelonalaisissa silmissään.
Karl Kröger ei ymmärtänyt häntä ja ihmetteli: »Tyttö iloitsee siitä, että Jan Guldt on kuollut!» ajatteli hän ja jatkoi ajatustaan: 'Koetappas sinä ottaa selkoa naisen sydämestä; ja vielä lisäksi Eva Göttin sydämestä!’ ja sanoi: »Ei tässä voi muuta kuin ajatella, että on englantilainen merimies, joka on hänen näköisensä. Siinä kaikki… Kuule», sanoa tokaisi hän sitte, koska hän sentään oli utelias tietämään mitä tytön mielessä liikkuisi: »etkös sinä voi häntä unohtaa?»
Tyttö loi häneen silmänsä, joista varhaisimman nuoruuden sulava loisto jo oli kadonnut ja joihin oli tullut jotakin terävän kiiltävää. Onnellisena hymähti hän häntä vastaan ja sanoi: »En!» ja pudisti päätään autuaan iloisena siitä, ettei mikään soinnuton, ryhditön ja kankea elävä Jan Guldt pääsisi sumentamaan sitä kaunista kuvaa, joka oli hänen alituinen riemunsa.
Silloin pudisti Karl Kröger päätään eikä enään uskaltanut puhua mitään, vaan läksi menemään.
Eva Gött astui sisään kotinsa ovesta, huoneeseensa, jossa pyöreä sohvapöytä siivouksen takia tilapäisesti oli siirretty keskelle lattiaa niin että se siinä ikäänkuin sanoi: »Tanssippas ympärilläni!» Tyttö kuunteli hetkisen ja katseli ikkunaan, kävisikö joku ohitse — polku kulkee nimittäin ihan hänen ikkunansa alitse —; sitte rupesi hän liikuttelemaan siroja jäseniään tanssin tahtiin, hiukan arkaillen ja vanhanpiian tapaan, ja hyräili samalla mielessään: 'Jan Guldt… miten olet kaunis ja rohkea… sinä kaikista ylpein ja uljain. Kaikista! Olet tosin kuollut… mutta olit kerran minun… etkä katsonut kehenkään toiseen… ja jäit sentähden minun omakseni. Ne toiset ovat lakanneet rakastamasta toisiaan… he puhelevat toisilleen välinpitämättömällä äänellä ja riitelevät… mutta me istumme vastapäätä toisiamme… ja astumme toistemme ohi… ja katselemme toisiamme autuain silmin.’