Sitte hän hiljaa ja vakavana, silmissä vielä salattu onni, sirona ja hiukan jäykkänä läksi taloustoimiinsa.
VIIDESTOISTA LUKU.
Viikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen länsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi aikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin talot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit, että suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut saada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti ja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli kävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva, Alberta Lontoosta, Elbeen.
Brunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi komentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran kumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni alas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti kertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä olivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta aamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan puolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin mieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle, kyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se unohtui häneltä tekemättä.
Niin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti valjeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata kohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl Krögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan jonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies kääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on Jan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu vaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin.
Mutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun mies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena omiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla maalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja tähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä kiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi häneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä olisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja katsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään.
Muutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun hinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut olla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen, joka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen.
Mutta hänkään ei sanonut mitään.
He seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja purskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien kokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä, että kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat saattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta heidän kasvoihinsa.
Blankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa, kauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen tienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät Eva Göttin talon kohdalle.