Tuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi Jan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla äänellä: »Sananen, luotsi.»
Yksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi puhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat suvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa ylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki ja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja veneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista vanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä, pelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja.
Karl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan. Eva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli levännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin lähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet hänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli jäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä milloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli omituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä, kuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa tien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut rakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut jäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat päästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli tullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan. Yhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja vastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä poltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin kirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi, joita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen suuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä hänen mielenhäiriönsä vuosia.
Jan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen laihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat minut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen puolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai matkalla… en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen horroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä; eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin voin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui vasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään ihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään rauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä antaisin ihmisille puheenaihetta?»
Karl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea kotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä olitkaan ennen… Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.»
Jan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan tähden… älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että hänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti panna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä kerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken edellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä äänellä.
Silloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen luotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin rakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea ystävyyttäkin.
Kun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä kaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet minulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan luoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun käsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne, että Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen kohtaloistaan.»
Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja tuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä.
* * * * *