"Sen teeni" sanoi Kai, ja hänen laihat kasvonsa loistivat iloa ja hyvyyttä. "Kaikkien kansojen pitää elää ikuisessa sovussa".
Kun ensimmäinen ilo vähän oli ennättänyt tyyntyä, sanoi Thoms Jans älykkäin, veitikkamaisesti hämillisin silmin, jommoiset hänen silmänsä usein olivat, varsinkin silloin kun hän puhui jonkun niin sanotun sivistyneen kanssa: "Niin",… sanoi hän, "paljon on hän nyt saanut nähdä… nähnyt Amerikan… Afrikan… Kiinan… koko maapallon hän on kiertänyt… mutta Hilligenleitä, pyhää maata, sitä ei hän ole löytänyt missään".
Kassen Wedderkop naurahti hämillään: "Niin",… sanoi hän… "missäpä löytää se?"
"Niin", sanoi Thoms Jans. "Missä löytää se!… Minä luulen…" ja silmänsä hymyilivät yhä vielä veitikkamaisen hämillisesti: "minä luulen, ett'ei sitä vielä ole olemassakaan; se on jossakin tulevaisuudessa vasta".
Hän ajatteli työväenpuolueen tulevaisuusunelmia; hän arveli, että niissä piilisi pyhä maa ja ajatteli: "Nyt tulee hänestä oppinut mies, ja hän on auttava meitä tähän uuteen pyhään maahan." Hän ei sentään tohtinut lausua koko ajatustaan, ei pojalleen, eikä tuolle sivistyneelle miehelle tuossa.
Kain pieni äiti sysäsi kylkeen häntä ja sanoi matalaan, salaa välkähtelevin silmin: "Kuule Kai? Voitko sinä mennä merimiesmekossasi kouluun?"
Mutta Kai ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän seisoi ihmetyksestä huumauneena ja katseli uutta elintietänsä. Ja näki itsensä kulkevan sitä: kulki ja kulki, ja joka tientaitteessa, ja joka mäenkohoumalla ajatteli hän: "Nyt sen näen, pyhän maan! Kohta sen näen!"
YHDESTOISTA LUKU.
Vuotta jälkeen kotiinpaluunsa oli täysmatruusi Kai Jans, kahdenkymmenen vuoden vanha, oppilaana kimnaasissa, ja kantoi sinistä lakkia. Se ei ollut mikään vähäpätöinen asia.
Ajatelkaahan vaan Torril Torrilseniä, joka ikinä ei ottanut kirjaa tai sanomalehteä käteensä, paitsi korkeintaan vanhan Drontheimilaisen virsikirjansa, jossa etulehdellä oli Isä Jumalan kuva, tai Heine Marquardia, joka väitti, että jos hän saisi olla käskijänä Saksassa, niin sen sijaan että hän ahtaisi lapset kouluihin, työntäisi hän koko Saksan nuorison joko etu- tai takakajuuttaan, aina kunkin kunnollisuuden mukaan. Ja nyt taas oli ympärillään ihmisiä, jotka voivat puhua puoli tuntia yhdestä ainoasta latinan kielisestä lauseesta, ja opettajia, joista joku saattoi väittää, että vanha Horatius oli ollut viisain ihmisistä, toinen taas näytti pitävän Pythagoraan kultaista jakoa kaiken viisauden lähteenä. Tosiaankin, maailma, jossa hän nyt oli ja liikkui, oli totta tosiaan toinen maailma. Tosiaankin: vuotta sitten raikkaassa tuulessa aavalla, rajattomalla merellä; nyt matalassa kummallisessa huoneessa, jossa oli paljo kirjoja ja pienet ikkunat.