"Eikö vieläkään?… Äiti, saanko kohta lähteä sinne?" Hän lensi pyrynä Satamakatua alas, juoksi Vallikujaa ylös ja astui sisään ja tapasi tuon pitkän ruskean nuorukaisen sidottuine käsineen istumassa pöydän ääressä; isä ja äiti istuivat hänen vierellään; kaikki kolme istuivat he siinä hiljaisin alakuloisin kasvoin; hehän olivat nyt taaskin yhtä pitkällä, kuin neljä vuotta sitten. Silloin jäi hän jäykästi ja hämillään seisomaan oven suuhun, katseli häneen ja ajatteli: kuinka laiha ja ruma hän on. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt hänet, neljä vuotta sitten, kun hän lähti Pietin kanssa, ja luuli, että hän olisi kaunis hieno poika.
"Kas", sanoi Male Jans, ja kohotti hiukan päätään: "Tuossa on Heinke
Boje; hän pitää sinusta paljon".
Tyttö astui kahdella askeleella pöydän luokse, ja tuli käsi ojolla hänen luokseen: "Olen iloinen että olet tullut", sanoi hän ystävällisesti. "Onko kätesi vielä kovin kipeä?"…
Kai pudisti päätään: "Ei nyt enää", sanoi hän. Hän kurotti ikkunalaudalle: "Kas tässä, olen tuonut sinulle pienen korin Samoalta". Hän tiesi että Bojeiden kanssa piti menetellä varovasti ja lisäsi nimenomaan: "Toin sen vartavasten sinulle".
"Mutta sehän oli ystävällisesti sinulta", sanoi tyttö verkkaan ja selvästi, katsellen onnellisena koria kädessään… "Mutta miksi sinä nyt aiot?" sanoi hän.
"Niin", vastasi Kai alakuloisena, "kun sen tietäisinkin!" ja etsi epävarmasti vanhempainsa katsetta.
"En ole vielä kertonut sinulle", sanoi äiti, "että Kassen Wedderkop on käynyt noutamassa kirjeesi. Hän sanoi aikovansa lukea ne. Hän sanoi, että Pe Ontjes on kirjoittanut hänelle. Ehkä tietää Wedderkop neuvoa sinulle jotakin".
Samassa aukeni ovi ja Kassen Wedderkop astui sisään.
Hän oli ehdottomasti liika tukeva ja liika pitkäkin tähän matalaan tupaan kaksine pienine ikkunoineen. Kun hän ähkyi ensin, ja ääni, joka sitte seurasi, niin olivat ne molemmat aivan liika lujat näin pieneen huoneeseen ja noille kolmelle noin huolestuneelle ja pelokkaalle ihmiselle.
"No, tuossahan hän onkin jo!" sanoi hän… "no, entä käsi?" Hän tarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet heikkoa päivänvaloa kohden, ja taaskin, kuten neljä vuotta sitte Heine Wulkin työhuoneessa, miellyttivät häntä nuo kauniit, jaloilmeiset silmät, ja ylpeä, leveä suu. "No, ja mitä kuuluu latinan kieliopille" sanoi hän, "ja Caesarille? Ihmiset siellä Koreassa olivat niin kuuroja; siksi puhun ehkä hieman liika lujaan… Lyhyesti… jos haluat, niin saat käydä käsiksi kirjoihin. Vanha rehtori on kuollut, ja täällä on pari kolme nuorempaa opettajaa, jotka ovat mielissään tämmöisestä hieman oudommasta tapauksesta." Hän ähkäisi kovaan ja tavoitti kädellään selkäänsä. "Mutta vaadin sinulta, että myöhemmin, kun olet kypsynyt mieheksi, riemastut suureen aatteeseeni, siihen nimittäin, että kaikki kansat Pohjanmeren rantamilla… ne ovat samaa heimoa kaikki, ja tunnustavat samaa uskoa ja kaikilla niillä on leijona vaakunassaan… liittyvät ikuiseen liittoon keskenään… ja vaikka kestäisi viisikymmentä vuotta siihen, kunnes se voi tapahtua, ja vaikka sitä ennen riehuisi suuret sodat, uskoa pitää sinun sittenkin siihen."