Kuinka ilo sykähti heissä! Eipäs… kuinka se sykähtikään!
Kuinka äiti häntä hyväili ja silitteli!
Kun Heinke ja Hett näkivät sen, alkoivat he ääneen itkeä; sillä he eivät olleet vielä ikinä nähneet, että joku silitteli täysikasvuista ihmistä.
Ja nytkös alettiin ihmetellä!… "Kuinka pitkäksi sinä olet tullut!"… "Ei pitkäksi, äiti, vaan hartiakkaaksi hän on kasvanut…" "Tyttöseni, Anna, mikä komea tyttö sinusta on tullut!"… "Minä olen yhtä pitkä kuin sinä", sanoi Anna… "Minäkin olen melkein yhtä pitkä", sanoi Heinke, "ja olen vasta kahdentoista"… "Lopulta olen minä siis lyhyin kaikista", nauroi Piet. "Mutta kuka on tuhmin?"… "O", arveli Heinke, "se kyllä nähdään; emme olla mekään niin päistikkaa maailmaan tulleet!"… Sitte antoi Piet silmäinsä vaeltaa tuossa kookkaassa valkeahiuksisessa seurassa, ja näki ympärillään paljastaan ylpeitä harmaita silmiä, ja oli iloinen.
Ja nytkös alkoi sadella kysymyksiä. Kolmesataa markkaa laski hän pöydälle… "Kahdella sadalla markalla on äiti jo lyhentänyt velkaa", sanoi Heinke, "äiti tekee työtä liika ahkerasti…"
Piet istuutui koneen ääreen, ja antoi näyttää itselleen, kuinka sillä työskennellään, ja torui äitiä. Tämä seisoi silmät ilosta kosteina hänen vierellään.
"Ja millainen oli Lau kohtaasi?" kysyivät he.
Hän kiitteli Lauta… "Hieman ylpeä… no… sitähän mekin ollaan. Mutta kelpo mies ja tunnollinen!… Minulla on terveiset teille, sinullekin, Anna". Tämä viskeli niskojaan eikä virkannut sanaakaan.
Heinke seisoi jo kauan, ja nuorilla punaisilla huulillaan paloi valmis kysymys. "Kuule… olen lukenut kaikki kirjeet, mitkä Kai Jans on kirjoittanut kotiin, ja olen aina lähettänyt terveiset hänelle ja hän on lähettänyt takaisin. Tiedätkö siitä?"
"Tiedän, tiedän… Hänen kätensä ei ole vieläkään terve."