Mutta jos Kai Jans olikin salaisimmassaan ja syvimmässään ilman johtajaa ja johtoa, koska hän ei tahtonut ketään johdattajakseen: niin kaikellaisessa elämänkokemuksessa ja elämänviisaudessa oli hänellä hyvä opetus. Oi, mitkä opettajat hänellä olivatkaan! Ja kuinka oppikaan hän tuntemaan kirjavaa ihmiselämää ja ihmeellistä ihmis-sydäntä!
Joka iltapäivä, suoraan koulusta, meni hän suoraa päätä Kassen Wedderkopin luo, ja istuutui häntä vastapäätä päivällispöytään. Ja aterian aikana ja sen jälkeen sanomalehteä lukiessaan kertoili Kassen Wedderkop kovasti ähkyen, ja korealaisella äänellään kaikesta, mitä maailmassa tapahtui; eikä hän kertonut sitä "keltanokalle", tai "tuhmalla pojannulikalle", vaan nuorelle, järkevälle ystävälleen; eikä kertonut sitä siihen sävyyn, ikäänkuin: "Siten on sen asian laita, ja kaikki muu on hölynpölyä", vaan näinikään: "Sen ja sen huomasin, kun olin Berlinissä siinä ja siinä toimessa…" tai "Ollessani Hongkongissa konttooriapulaisena, tutustuin erääseen mieheen…" tai: "Ollessani Itä-Aasiassa tein sen havainnon, että me saksalaiset… no, niistä ajoista lienevät jo asiat sentään muuttuneetkin…" tai: "Minä kävin Lontoossa ollessani joka sunnuntai aina jossakin kirkossa, ja havaitsin silloin…" tai: "Kuulehan vaan, Kai, mitkä määrät lihaa ja viljaa kuletetaan Chicagon kautta ulos maailmanmarkkinoille…" tai: "Jaapanilaiset uskovat… muuten haluaisin mielelläni tietää, mitä tuommoinen älykäs jaapanilainen tuuminee meidän kirkkomme opista; luehan tämä kirjoitus esimerkiksi Times'issä jaapanilaisten uskonnosta. Minusta tuntuu, kuin olisi mies oikeassa…" "Mikäpä onni muuten, että osaat englannin kieltä! Ja että olet neljä vuotta saanut käyskellä laivan kannella. Ell'et olekkaan löytänyt Hilligenleitäsi, pyhää maatasi, houkkio, niin voi nyt ainakin vaihtaa järkevän sanan kanssasi."
Olipa hänellä opettajat!… Mitenkä yksityisen ihmisen elämässä on tyvenensä ja myrskysäänsä, sen oppi hän näkemään. Sillä hän oli matalikkotyöntekijä Thoms Jansin poika, ja asui pitkässä rivissä Hilligenlein rantavallin vierellä.
Näinä vuosina alkoi elämä käydä rauhallisemmaksi ja hieman huolettomammaksi pitkän rivin päätyhuoneen asujamille. Molemmat vanhemmat sisaret muuttivat miestensä kanssa Amerikaan, ja nuorempi meni naimisiin erään kelpo käsityöläisen kanssa. Nuorin, vaatimaton ja vilpitön tyttö meni oppiin erään kunnollisen, eteenpäin pyrkivän läkkiseppämestarin luo. Thoms Jans, jonka nyt enää tarvitsi huolehtia ainoastaan itsensä ja vaimonsa puolesta, ja joka näki, että hänen poikansa sai antautua opintielle, ja opiskeli, niin että pää höyrysi, sai älykkäille, vanhentuneille kasvoilleen rauhallisen, toisinaan ihan hilpeänkin ilmeen. Työväen puolueen kokouksissa, — työväenpuolue oli nyt jo kasvanut niin suureksi, että se kokouksissaan täytti koko Hans Reimersin avaran ravintolasalin, — istui hän visusti nurkassa ja kuunteli; toisinaan sai hänkin letkauksen; mutta hän ei virkannut sanaakaan. Oli silloin liikkeen kiehuivin aika, aika, jolloin he kaikki nauroivat, kun vaan mainittiin kin sana uskonto. Kun hän tuli kotiinsa, otti hän eteensä raamatun ja etsi siinä ne kohdat, joissa puhutaan tulevista onnellisista maailmanajoista, ja iloitsi siitä, ja uskoi siihen. Poikansa kanssa hän ei puhunut näistä asioista.
Mutta sensijaan puhui hän hänen kanssaan paljon ihmiskohtaloista. Illallisen jälkeen, tai sunnuntai-iltapäivinä, kun oli juotu kahvia, nojautui hän ajatuksissaan takakenoon tuolillaan, ja alkoi tapansa mukaan hiljaa rummuttaa sormillaan ikkunalautaan; ja ikäänkuin vaikuttaisi tuo yksitoikkoinen säestely häneen, alkoi hän hiljalleen kertoa jostakin ihmisestä, jonka hän joskus elämässään oli kohdannut, kertoi hänen esivanhemmistaan ja vanhemmistaan, hänen luonteestaan, ja kuinka hänen luonteensa oli muuttunut, ja mitkä tapaukset olivat vaikuttaneet hänen elämäänsä, ja mikähän lie ollut senkin ihmiskohtalon tarkoitus. Siinä avautui Kai Jansille moni ihmiskohtalo, ja kuuli hän monta rauhallista, kokemukseen perustauvaa elämän viisauden sanaa ja kuunteli hän niitä hiljaisella mielenkiinnolla.
Male Jans oli siitä päivästä, kun hänen poikansa lähti merille ja sittemmin, kun hän palasi raajarikkona takaisin, kutistunut ikäänkuin pienemmäksi. Nyt oli hän pieni, laiha, siro mummo, ja tuntui vallan uskomattomalta, että hänellä oli niin suuri poika. Hän oli hyvin ylpeä viisaasta, mietiskeliäästä ja veitikkamaisesta miehestään, ja hiljaisesta vakavasta pojastaan, ja oli nyt melkein jo tyytyväinen hänen kasvoihinsakin. Hän oli aina, tyttöajoiltaan asti, sunnuntai-iltapäivisin lukenut Itzehoen sanomain romaaniliitteitä, jotka kertoivat ihmeellisen ylhäisistä lordeista ja lady'ista, jotka teitittelivät toisiaan vielä naimisissakin ollessaan, ja joilla oli lapsia, joilla oli korkeat otsat ja ihmeellisen jalomuotoiset nenät ja silmät. Silloin oli hän usein salaa vilkaissut omaan poikaansa, ja huomannut, että hänen otsansa oli liika matala, hänen nenänsä liika leveä ja silmänsä liika pienet. Mutta siitä asti, kun hän oli alkanut käydä koulua, mukautui hän hänen ulkonäköönsäkin, ja iloitsi salaa, että hänen kasvoissaan ilmeni jotakin niin voimakasta, ja että hän oli niin suora ja solakkakasvuinen. Kun hän pääsi ylimmälle luokalle, viettivät vanhemmat juuri hopeahäitään. Silloin osti Thoms Jans ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana vaimolleen valmiin puvun. Hän osti sen omin neuvoin Eteläkadulla ja maksoi selvässä rahassa. Nyt istui äiti, sunnuntai-iltapäivinä, sillaikaa kun isä ja poika puhuivat todellisista ja vakavista ihmiskohtaloista, tässä samassa puvussa heitä vastapäätä pöydän ääressä toisen ikkunan luona ja luki lordeistaan ja ladyistään.
Oli hänellä vielä toisiakin auttajia. Hei, olipa hänellä neuvojia elämässä!
Toisinaan, kun hän tuli siniseksi kalkitusta kammaristaan, jossa hänen vuoteensa ja kirjapöytänsä seisoivat, mustevan kyökin lävitse asuintupaan, tapasi hän siellä äidin luona Stiena Dusenschönin. Äiti oli älykäs ja ylpeä, ja tiesi kuinka kevytmielinen ja sekainen eukko oli; mutta hän teki pientä ystävällistä pilaa hänestä, ja sääli häntä. Stiena Dusenchön valitti Rieke Thomsenista, etteivät he ollenkaan voineet sopia keskenään — he, hän ja Rieke joivat sentään joka päivä ainakin seitsemän kuppia kahvia yhdessä — ja että Tjark… oi, Tjark!… Hän tosin ei koskaan tullut tervehtimään Hilligenleihin; ei sallinut sitäkään, että hän kävisi hänen luonaan Hampurissa; mutta hän kirjoitti silloin tällöin, ja oli jouluksi lähettänyt hänelle hiukan rahaa, ja kauniin mustan puolisilkkisen röijyn, ja oli samalla kirjoittanut, ett'ei hänen tarvitsisi koko elinaikaansa kutoa vierasten ihmisten sukkia; hän kyllä toimittaa niin, että hänestäkin jotain tulee maailmassa. Hän on nyt jo johtajana eräässä konttoorissa; ja on hänen käskettävinään viisi henkilöä… Oi, Tjark! Hän on vielä pääsevä pitkälle… Siten kertoili mummo ja sukankudin kilahteli, ja myssynnauhat ja päällystakin ripustimet heilahtelivat jonkun etäisen ihanan soiton mukaan.
Toisinaan, kun hän oli matkalla vallille hengittämään hiukan meri-ilmaa ja yhdellä loikkauksella hypähti piha-aitauksen yli, aukaisi Rieke Thomsen ikkunan ja puheli yhtä ja toista ja sanoi: "No, Lau-ukkohan on ostanut jo toisen jahdin itselleen, ja kulettaa todellakin maissia ja ohraa Hampurista tänne ja myy talonpojille; ja Pe Ontjes kai aikonee jättää koko perämiesammattinsa, ja sitte aikovat he laajentaa liikettään. Syntyy siitäkin liike: isäukko osaa tuskin kirjoittaa ja Pe Ontjes on juro kankea mies… Oletko jo kuullut, mitä Stiena Dusenschön kaikkialla kertoo, että hänen Tjarkkinsa käskettävinä on kaksikymmentä kirjuria? Lorua! Hänestä ei tule mitään; sen olen jo aikaa sanonut. Ainoa joka uskoo häneen, on Jan Friech Buhmann… Oletko muuten neljään viikkoon kuullut ainoatakaan vasaran heläystä pajasta, tai nähnyt ainoankaan kipunan sinkoavan savutorvesta? Hän istua kyköttää päivät pitkät virran rannalla, yllään avara nahkaesiliinansa, ja säikäyttää sillä, kun se paukahtelee ja napahtelee, kaikki kalat pois… Sanohan äidillesi, että hän pian käy tervehtimässä minua; olen köyhä, vanha, kaikkien hylkäämä nainen. Kas, tuossa tulee Triena Söht. Sillä on aina kuormallinen juoruja mukanaan. Näetkö hänet? Hänellä on lyhyt piipunnysä povellaan; tupakan pitää minun tarjoa."
"No niin…" virkkoi Kai, "ja nyt käväisen minä hiukan vallilla".