"Ah", jatkoi mummo, "sinä luet ja luet, mutta äläpä luule, että enää voit korvata niitä neljää vuotta, jotka vetelehdit merillä. Vanhempasi odottavat sinusta liika paljon. Saat olla hyvilläsi, kun vaan suoriut kimnaasistakin. Olen aina sen sanonut."
Toisinaan, kun hän iltapäivisin palasi koulusta, tuli hän kastanjakäytävää. Ja jos hän silloin näki Annan vaalean pään läpi ikkunan, meni hän sisään, ja tervehti äitiä koneen ääressä, ja istuutui vastapäätä Annaa ja leikki hänen saksillaan ja neuloillaan ja puheli mielevästi ja miehekkäästi ja katseli häntä. Tyttö vastasi tyyneesti ja katseli kirkkaine kauniine silmineen rauhallisesti häneen ja katsahti toisinaan ikkunasta, ikäänkuin etsisi hän jotain, tai odottaisi hän, että jotakin menisi ohitse, joka miellyttäisi häntä. Siitä asti, kun hän oli täyttänyt kahdenkymmenen, oli hänessä herännyt salainen ihmettely ja levottomuus, kun ei kukaan tullut ja pyytänyt hänen rakkauttaan. Ja tämä levottomuus kasvoi ja kasvoi. Kai ei sitä huomannut, hän luuli, että hän oli sitä, mitä hän näytti: sulaa rauhaa ja suloista tyyneyttä. Hän ei huomannut sitäkään, että pieni Heinke, joka istui sohvapöydän ääressä koulukirjojensa parissa, usein kohotti päätään ja kiinnitti kirkkaat harmaat lapsensilmänsä liikahtamattomasti häneen, niin että hänen katseensa oli kuin päämäärästään selvän muuttolinnun suora lento.
Kun hän oli ylimmällä luokalla, perusti hän seuran, jolle he antoivat nimeksi "Totuus". Hän oli vanhin ja kypsin, ja oli pian johtajana. He käsittelivät tietysti vaikeimpia asioita maailmassa, niitä, joita heidän iässään vielä oli vähimmän kypsä ratkaisemaan: uskontoa, valtiotaitoa, ihmisluonteita. He käsittelivät asioita levottoman innokkaasti ja noin ikäänkuin vähän yläpuolelta, tuomareina ja äärimmäisyysmiehinä. Toisinaan tosin, kun olivat lausuneet arvostelunsa, alkoi heidän omatuntonsa soimata heitä, he kun sentään olivat syvämielisiä ja kelpo poikia. Varsinkin Kai Jansia vaivasi se usein. Hän lausui silloin epäilynsä, ja alkoi uudestaan, ja nyt suuremmalla kunnioituksella, tarkastella ja punnita asiaa. Mutta kieltää ei voi, että hän tänä viimeisenä kouluvuotenaan sentään kävi vähän ylpeäksi. Hän unohti nyt kuitenkin sen, minkä hän sentään neljä vuotta sitten oli niin selvästi käsittänyt: että Torril Torrilsen suurine tervaisine käsineen, joka ei osannut kirjoittaa, ja joka ei lukenut muuta kuin Drontheimiläistä virsikirjaansa ja raamattua, oli paljoa viisaampi ja jalompi ihminen, kuin moni hänen opettajistaan. Sen unohti hän kokonaan. Tiede ja hänen omat lahjansa tekivät hänet kopeaksi. Sangen usein kajahti hänen äänensä seuran kokouksissa kirkkaana ja kaikuvana, ikäänkuin voitontorvi: 'Katsokaas, tuossa olen saavuttanut Hilligenlein, pyhän maan!… Katsokaas… minä, Kai Jans! minä ymmärrän maailman!' Ja silmissään oli ilme ikäänkuin: 'O… saattepa nähdä vielä, mitä Kai Jansista tulee!' Ja äidilleen sanoi hän, näyttäen perin järkevältä: "En pidä siitä ollenkaan, että isä käy niissä työväenkokouksissa. Ja mitä tarkoittaa hän sillä raamatun lukemisellaan, äiti? Voidakseen ymmärtää raamattua, siihen tarvitaan syvää tieteellistä tutkimusta: on vallan joutavaa hänen sitä yrittää". Male Jans vaikeni ja purasi huuleensa; hän oli perin hämmästynyt. Mutta sitte sanoi hän odottamattoman varmasti, ja loi katseensa häneen melkein tiukasti: "Kuule, siihen älä koske, sen sanon! Siinä jätä hänet rauhaan!"
Tämä ylpeys kesti sentään vaan yhden vuoden… Kun tuli kevät, kävi hän mietiskeliääksi. Hänen henkensä ikäänkuin veti tutkaimensa takaisin, ja muuttui lempeämmäksi, lauhkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän alkoi tähystellä, silmät loistavina ja uneksuvina, erotutkinnon ohi ylioppilasaikoja kohti. Ikä vaikutti myöskin puolestaan, hän oli nyt jo yli kahdenkymmenen kahden. Lyhyesti… hänessä tapahtui hiljaa sisällinen käänne… hän ei huomannut sitä itsekään… Ylioppilas?… Saada olla vapaa?… Asua oudossa kaupungissa!… Elää… Elää!… Mitä kaikesta ajattelemisesta ja mietiskelemisestä! Katsohan! Kuinka kauniisti ja pehmyesti astelee Anna Boje! Lyhyesti: kun tuli vappuilta, seisoi hän tiellä hämärissä, antoi ihmisten mennä ohitsensa, vapputulilleen… ja odotti kunnes Anna Boje tuli.
Hän tuli käyden käsikoukkua Anna Martensin kanssa Freestedtistä, joka näihin aikoihin asui Bojeilla, ja oli neulousopissa Hilligenleissä. Hän oli kaunis tyttö, tummempi ja tukevampi kuin Anna Boje, ja yhtä pitkä. Hän oli ahkera koko päivän, ompeli ja ompeli ja nauroi kaiken aikaa: hän nauroi usein niin, että hän nauroi sekä itsensä että kaikki toisetkin, jotka työskentelivät saman pöydän ääressä, kiiriskelemään naurusta, ja siten saattoi hän nauraa ihan ilman syyttä. Mutta iltasin muuttui hän vakavaksi ja sanoi Annalle: 'Käväsen vielä ylhäällä vallilla, ja katselen yli lahden, voisinko taikoa hänet, niin että hän tulee vielä tänä iltana tänne minua katsomaan". Ja toisinaan se onnistuikin. Hän tuli ja kertoi: hän oli jo ollut vuoteellaan; mutta tuhat tulimmaista… hänen oli pitänyt ylös vaan… ulos ratsaille… ympäri lahden. Ja nyt seisoi hän hänen luonaan omenapuun alla Anna Bojen ikkunan edessä ja Anna Boje kuuli, kuinka he kuiskailivat ja suutelivat… Anna Martensista tuli sittemmin onnellinen vaimo. Ja taikoi miehensä koko elämänsä ajaksi.
"Näetkös?" sanoi hän, "tuolla varjossa puun alla? Siellä seisoo Kai Jans, hän lähtee kanssasi… minä palaan takaisin…" Hänen teki taas mielensä yrittää, onnistuisiko hänen taikoa.
Silloin lähtivät nämä kaksi kahden ylös noita kolmia portaita. Kai asteli hänen rinnallaan, toisinaan, kun polku kävi kapeammaksi, jäi hän hänen taakseen, ja neidon kaunis voimakas vartalo, joka epäselvästi näkyi hämärissä, sytytti hänen mielensä. He puhelivat ainoastaan hiukan keskenään. Mitä puheista? Hehän tahtoivat kumpikin kokea itse elämää. Mutta nuorukainen nuoruudessaan ja viattomuudessaan oli niin epävarma, ett'ei hän edes uskaltanut puhutella tyttöä vierellään.
Kun he olivat tulleet vallin harjalle, katsahtivat he ympärilleen. Näkee sieltä kauas joka taholle maiden ylitse. Laajalti ja lavealti, koko puoliympyrässä ympärillä, leimusivat vappukokot.
Tuolla, lounaista kohden, paloi Freestedtin kokko. Sitä oli Anna Boje joskus itse ollut mukana laittamassa. Palavat turvemättäät soihtuina olivat he menneet ja sytyttäneet sen ja tanssineet valkean ympärillä… Tuolla kauempana pohjoista kohden marskeilla paloi Hemmen kokko. Suuri musta rakennusryhmäkkö, joka häämötti valkean takana oli Hemmen jykeä puinen kirkontorni. Sikäläinen pastori antoi itse joka vuosi tervatynnyrin kokkoa varten ja rakensi ominkäsin kokon… Kaukana tuolla lännessä, hieman sentään etelään päin, pilkoitti heikko valkea. Sen oli sytyttänyt tuolla keskellä harmaata matalikkoa saarellaan paimen, joka siellä asui yksin lampaittensa kanssa. Kuivatusta meriruohosta ja haaksirikkouneista kirstun palasista kyhäsi hän kokkonsa. Hänen koiransa seisoi älykkään näköisenä hänen rinnallaan; mutta lampaat seisoivat etäämpänä hämärissä ja katselivat tuhmine silmineen kyhähtelevään valkeaan.
Ja ympäri Hilligenleitä… Montako kokkoa vappuiltoina Hilligenlein ympärillä? Ne ovat palanneet jo tuhat vuotta… oi, kuka tietää, kuinka paljon kauemminkin… kolme kokkoa kaupungin ympärillä. Lepää vappuyö kuin hämärä vyö tuon vanhan kaupungin ympärillä, vyö, jossa säihkyy kolme valkeata.