Ja katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli kuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.

Tämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun hän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren kättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen. Mutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän kahdenkymmenenneljän vanha.

Hän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi ensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun hän joka päivä koulutyön jälkeen — ja tehtyään kävelymatkan rantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän seminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen. Tarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja professori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat hänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko elämän läikkyvän ja leikkivän.

Mutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa asunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.

Ei hän tiennyt, miten hänen kävi. Oli vaan niin haikea ihana aika.

Hän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun kirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli kyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä tulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti molemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin autuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo, vaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.

Usein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä, ja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa hänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi hän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä… Sitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi itsekseen: "Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva…" Meni kyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään, ett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui ja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän keittää… Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän pysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän lymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän söi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän ollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat hänet. "Eipäs", sanoi hän, "mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas ihana ihmeellinen lapsi!…" Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan, meni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta rakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa sen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten vaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas, säihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli luotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta sitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen yläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa armautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut… Niin selvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän olisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.

Tuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko päivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä kumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon ystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei ollut kurkusta lähtenyt: "Sinä, kuule… tytölle pitää tulla nimeksi Heinke ja pojalle Piet."

Silloin säikähti hän ja ajatteli: "Kiitos Jumalan, että asun ihmisten keskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja pensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin."

Seuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla
suuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö
Lau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan
Hilligenleihin.