Silloin tuli Anna Boje puettuna suureen kyökkiesiliinansa ja astellen pehmeää huojuvaa käyntiään puutarhaan ja näki heidät jo seisovan siellä, nuo molemmat pienet portissa ja heidän takanaan heidän isänsä. Heidän äitinsä sairasteli aina, eikä voinut seurata heitä. Ja Anna Boje kumartui alas, puhuttelemaan lapsia. Ja kun hän polvistui maahan, naksahtivat hänen polvensa. Silloin nauroivat kaikki kolme. Sitten sanoi suurempi, sillävälin kun pienempi oli hänen sylissään: "Mitä sinä olet syönyt? Missä olet ollut? Pidätkö minun puvustani? Katsos kummoiset sukat?" Ja pienempi silitteli hänen hiuksiaan ja otti häntä korvasta ja sanoi: "Voi… voi… kuinka valkoiset sinun korvasi ovat… Ja hiuksesi välkkyvät. Äidin hiukset eivät välky… Ja kuinka punainen sinun suusi on?…" ja syrpisti suutaan ja suuteli häntä. Ja ylpeä vaitelias Anna Boje silitti lasta ja likisti häntä syliinsä ja puheli suloisesti hänelle. Sitte nousi hän ylös ja katsahti hämmentyen vieressä seisovan miehen älykkäisiin hyviin kasvoihin ja sanoi jonkun sanan. Ja sitte sanoi hän: "Ja nyt työhön taas", antoi lapsille kättä ja lähti. Omenapuun alla kääntyi hän vielä kerran taakseen ja nyökäytti päätä heille. Kuinka kauniilta näyttikään, kun hän kirkkaan vaaleine hiuksineen ja komeana seisoi vaikeitten kukkasten keskellä ja kypsien riippuvain hedelmäin alla.
Mitä tekee Anna Boje pensaskäytävällä? Sitä hän tekee. Ja se on hänen salainen, hiljainen, puhdas ilonsa.
Mutta nyt, tänä kesänä… tänä kesänä… silloin muuttui se hiukan. Alkoi ihana aika, tuskan aika. "Minun äitini ei suvaitse minua… Heinke on vielä lapsi… Hett ajattelee ainoastaan itseään… Piet on kaukana… Mitä pitää minun tehdä itselleni? Grete Deelen meni naimisiin yhdeksäntoista vanhana, Liesbeth Thaden kahdenkymmenen… Minä olen kahdenkymmenenkahden eikä kukaan tule. Minä olen vallan hyljätty… minä luulen, että jos hän, joka puhutteli minua pensaskäytävällä, olisi vapaa: hän pyytäisi minulta minun rakkauttani! Kuinka hän on hyvä ja viisas! Ja kuinka armaat ovat hänen silmänsä." Hän tunsi hänet lapsuudesta asti.
Eiköhän siis ole Hilligenleissä yhtään nuorta miestä, jolla olisi silmät nähdä ihanin maailmassa: tuo nuori loistava voima, tuo syvällekätketty viisaus? Joka ottaisi häntä kädestä ja iloitsisi hänen ihanasta ruumiistaan ja hänen syvästä, kirkkaasta sielustaan? Ja siittäisi terveitä ja voimakkaita lapsia, suvun, joka voisi kestää kovat ajat… Hilligenlein nuoret miehet? Yhdellä on takanaan hurja kapakkaelämä ja sairastelee ja on raihnas. Nyt kun hänen pitäisi olla mies, käy hän verkkaan edestakaisin vallinharjalla ja ahmii ilmaa. Pari muuta, mukiin meneviä nuorukaisia muuten, tekevät pitkiä kävelymatkoja käsissään tukevat sauvat, ja parantelevat, katse luotuna maantienojaan ja syventyneinä painaviin tärkeisiin keskusteluihin, maailmaa ja yhteiskuntaa semmoisessa iässä, jolloin ihminen ei vielä voi nähdä pitemmälle, kuin nuoren naisen silmiin ja rajoitetulle työalalleen. Toiset nuoret miehet taas, porvariston lapsia, asettuvat, palattuaan sotapalveluksesta, isänsä puotitiskin taakse ja istuutuvat isänsä kirjoituspöydän ääreen ja alkavat nuustia rikasta aviosiippaa itselleen, ja saavatkin vaimon, joka pitää pätöistä rahakukkaroaan suuremmassa arvossa kuin omaa itseään, ja sitte pitää tätä rahakukkaroaan ja lisäksi portin avainta tiukalla, jott'ei aviopuoliso vaan pääsisi suistumaan mihinkään uhkarohkeuksiin. Ja niinpä istuvat he katujensa varsilla ja tiskiensä takana, eivätkä ole ikinä elämässään tunteneet raikasta tuulta, eivätkä ole ikinä päässeet kokemaan, että terve voimakas ihminen ja uljas rohkea mieli merkitsevät elämässä paljon enemmän kuin satatuhatta taalaria. Toiset istuvat työtuntiensa jälkeen selkä kyyryssä vanhempien kanssa klubissa olutpöytien ääressä. Vanhemmat kertovat rivoja juttuja ja turmelevat niillä miehisen nuorison, niin että nämä ovat liika raukkoja ja turmeltuneita antautuakseen naimisiin ja sen vaivoihin… Ei, Anna Bojea ei ajattele yksikään näistä. Kun hän menee ohitse, sanovat he "Kas, sepäs on tyttö… Katsos hänen käyntiääni" Silloin virkahtaa joku toinen: "Älähän polta sormiasi turhaan! Hänellä ei ole groscheniakaan ja vaatii vähintäin kreiviä itselleen."
Semmoisia ovat Hilligenlein nuoret miehet. Ja siksipä hautoo Anna Boje, kaksikymmenkaksi vuotias, puhtaassa vilpoisassa sielussaan ajatusta, josta hän ei koskaan voi vapautua, niin syvästi kuin hän sitä vastaan taisteleekin: "Oi… kun olisi hän vapaa! Ja pyytäisi minun rakkauttani! Oi… miten autuasta se mahtaisi olla."
Kai Jans on liika nuori hänelle.
Kerran tapasi Kai hänet yksin kyökissä, astui aivan hänen vierelleen ja pyysi rukoilevasti: "Anna, anna minulle yksi ainoa suutelo, ainoa koko elämässäni."
Hän väistyi vihastuneena puoleen. "Pyydän sinua, että jätät minut rauhaan", sanoi hän, "tässä asiassa en salli leikkiä. Jos vielä kerran tulet tuolla tapaa, Kai, niin silloin on ystävyytemme lopussa."
Kun Anna muutamaa päivää myöhemmin, myöhään illalla, vielä kerran käväisi puutarhassa, noutaakseen sisään kuivumaan asetetut pesuvaatteet, näki hän syrjempänä pensakäytävällä Kain, ja hänen edessään seisoi kookas komea talonpoikaistyttö, rappiolle joutuneesta perheestä ja itse laiska ja irstas.
Silloin sanoi hän, kun Kai pari päivää senjälkeen tuli käymään heille taas, vihoissaan ja katkerasti: "Senkö kanssa sinä nyt oleskelet? Sinä? On aina ollut suusi täynnä suuria sanoja Hilligenleistäsi?… Läksit silloin maailmallekin etsiäksesi muka sitä?… Ja oleskelet nyt tuommoisen kanssa?…"