"Poissa hän on", sanoi Heinke.
"Missä hän on?"
"Anna Martensin tykönä neulojattarella. Tiedäthän että hän on neulousopissa."
"Missä on Anna?"
"Hän on poissa."
"Missä sitte? Eihän nyt ole mikään neulousaika?"
"Hän istua kyköttää pensaikkotiellä lasten luona."
Mitähän on Anna Bojella toimittamista pensaikkotiellä?…
Tänä vuonna, kun hänen elämänsä alkoi tuntua autiommalta ja autiommalta, kun päivä liittyi päivään, ilman että yksikään toi sitä suurta tullessaan, kun hänen sielunsa jo kauan sitte oli alkanut vallata outo ja levoton ihmetys ja katkeruus: silloin oli Anna Bojella toki vielä eräs ilo, eräs suuri, ihana salainen ilo.
Jo vuoden päivät, melkein joka päivä myöhemmin iltapäivällä, kun hän hääräili kyökkiaskareissaan, kuului pensastieltä hento pieni sirkutus kuin linnunääni: "Anna Boje?"