"Mutta kuinka voi hän sanoa siten?"
"Niin… kas Hett sanoo aina: Äiti, minun oma kulta äitini! Siten sanoo hän kakskymmentä kertaa päivässä. Ja nyt pitäisi minun tietysti sanoa samalla tapaa. Mutta minä en osaa."
"Ja miks'et osaa?"
"En minä tiedä. Minä voin kyllä ajatella siten, mutta minä en osaa sanoa. En minä uppiniskainen ja ilkeä ole, mutta näinhän minusta täytyy tulla semmoinen." Hän nyyhki aivan surkeasti.
Silloin lohdutteli Kai häntä. "Sinustahan tulee kohta suuri tyttö", sanoi hän, "ja sittehän tulet joskus pois kotoa, ja sitte" lisäsi hän, "saat hienon viisaan miehen."
"Minä en ole tästä puhunut vielä kenellekään", sanoi tyttö katkerasti itkien, "paitsi sinulle, koska sinä aina olet niin ystävällinen minulle ja nyt vielä sanot, että minä saan hyvän miehen… Minä soisin, että saisin hänet oikein pian; minä en voi sopia äidin ja Hett'in kanssa."
Hänen kiintymyksensä ja avomielisyytensä liikuttivat Kaita, ja hän sanoi: "Me kaksi olemme aina ystäviä keskenämme. Tulehan, niin lyömme kättä asian vahvistukseksi."
"Niin", sanoi tyttö… "sinä olet aina hyvä minulle. Mutta sinä oletkin ainoa;" ja hän katsahti kyynelistä välähtelevin silmin syvän vakaasti häneen ja pudisti voimakkaasti hänen kättään ja juoksi kotiinsa.
Nuorukainen tarkoitti rehellisesti ja vilpittömästi ystävyyttä. Mutta tuo pitkä kaunis lapsi ei tietänyt, mitä hän teki, kun hän näinä kesäkuukausina lähti ulos kedoille, ja tien varrella ja pensaikoissa siellä täällä taitti itselleen oksan tai kukkasen, ja käydessään synnynnäisellä astilla sommitteli niistä kauniin kukkavihon ja mietti, mitä hän sillä tekisi ja uneksuen ajatteli, voisiko hän ehkä viedä sen Kai Jansille, ja kuinka hän sen veisi. Hän solahti polvilleen vallin vierteelle ja tarkasteli vihkostaan ja koetti kuvitella hänen ilmettään, kun hän sen saisi, ja kuuli ajatuksissaan hänen äänensä ja näki hänen hyvät kauniit silmänsä ja nousi ylös, aivan uniinsa häipyneenä ja jatkoi matkaansa. Mutta kun hän palasi kotia kohden niittyjen poikitse alkoi häntä arveluttaa ja vähitellen muuttui hän suruiseksi, ja lopulta istuutui hän viimeiselle portaalle ja otti kukkasen kerrallaan ja heitti vierivään veteen ja meni hiljaa kotiinsa.
Kai Jans puhui ja hääräili paljon hänen kanssaan, ja iloitsi paljon hänestä, mutta koko hänen mielensä oli vanhemman siskon luona. "Missä on Anna?" sanoi hän.