Nuorukainen seisoi tuiki nolona: oli yht'äkkiä päivänselvää hänelle, että hän oli hautonut vallan mahdottomia tuumia. "Vai siten!" sanoi hän matalaan ja purasi huuleensa… "Onko sinulla joku toinen sitte, vanhempi?"
Tyttö sai kasvonsa ylpeiksi ja synkiksi: "Kuka minusta huolisi?" sanoi hän. "Muutamat eivät seurustele kanssani, koska olen köyhän opettajanlesken tytär, toiset taas sanovat, että olen ylpeä. Minä en kuulu kenellekään. Ainoastaan Anna Martensille, jonka tunnen lapsuudesta asti. Ja nuoret miehet sitte? Todellisia miehiähän on täällä niin hiukan… Katsos… nuo jotka tulevat tuolla, ovatko ne mitään miehiä?"… Sieltä tuli tietä pitkin kaksi opettajaa: toinen oli ruumiillisesti raihnas, toinen äitinsä lellipoika.
He seisoivat hetken vaieten rinnakkain. Sitte virkkoi tyttö levollisesti: "Mene nyt ystäväsi luokse. Minä lähden kotiin."
Silloin kiihkeni Kai: "Pidän sinusta niin paljon", sanoi hän kiivaan katkerasti. "Lapsesta asti olen sinusta pitänyt! Ja minä olen toki jotakin, ja minusta tulee jotakin, sen saat nähdä! Ja sinä työnnät minut tuolla tapaa luotasi!
"Minä en voi sitä muuttaa", sanoi Anna, ja kääntyi poispäin ja lähti tietä alas.
* * * * *
Kai Jans kulki viikon päivät huulet yhteenrutistettuina ja silmät synkeinä, niin että toiset kysyivät häneltä, oliko hän sairas. Ja Jan Friech Buhmann tuli ulos kadulle ja sanoi: "Hammassärkyä vastaan on paras keino polttaa hammas hienolla hehkuvalla naulalla, Kai." Hän päätti olla enää ikinä astumatta tuohon taloon kastanjakäytävän vierellä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän kahteen viikkoon ei ollut näyttäynyt siellä, tuli pitkä Heinke häntä vastaan kadulla ja sanoi aralla armaalla tavallaan: "Kuule Kai, olen saanut semmoisen niin ilkeän aineen kirjoittaakseni, sinun pitää auttaa minua siinä." Se kuului niin luonnolliselta ja luottavaiselta, ett'ei hän voinut vastustaa. Silloin meni hän taas sinne, ja oli hyvillään, että hän taaskin istui tuossa pienessä hupaisessa huoneessa, jossa kone uutterasti naksutteli, ja jossa nuo sirot neitoskätöset liikkuivat hommissaan, ja jossa tuuheat kastanjat varjostivat ilman niin punervantummaksi. Ja vaaleina välkkyivät kummankin tytön päät.
Hän alkoi siis taaskin käydä siellä; mutta nyt kohtasi hän harvemmin Annan. Tämä sai aina jotain asiaa kyökkiin; tai vetäytyi hän kammariinsa, niin että hän jäi äidin ja Heinken kanssa yksin. Silloin puhui hän paljon tuon tyttösen kanssa: koulutöistään ja Pietistä; ja hankki hänelle hyviä kirjoja, ja pelasi Hettin ja hänen kanssaan erästä korttileikkiä. Ja hän alkoi pitää tuosta lapsesta, koska hän oli niin luonnollinen ja koska hänessä ilmeni niin arka ja omainen luottavaisuus.
Kerran, kun hän meni ohi, tapasi hän hänet kadulla, ja näki, että hänen silmänsä olivat itkettyneet, ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Silloin hyrskähti tyttö nyyhkimään ja sanoi, että äiti oli kovasti torunut häntä, koska hän muka oli ottanut Hettin kirjan: mutta Hett oli juuri ennen nimenomaan antanut hänelle luvan ottaa sen. Ja siten se aina oli: Hett valehteli aina; mutta äiti uskoo häntä aina. "Äiti ei pidä minusta ollenkaan", sanoi hän ja nyyhki, "hän sanoo, että minä teen kaikki hullusti, ja että minä olen uppiniskainen ja paha."