"Tapasin eilen Pe Ontjesin", vastasi hän hieman epäröiden, "ja kerroin hänelle, että sinä tulisit tänne; silloin lupasi hän tulla tunniksi kanssamme. Hänellä ei ole liikoja aikaa. Mutta luulin sentään, että hän toki olisi tullut".
Tytön lennätti veri päähän, ja vastasi terävästi: "Sen olisin voinut edeltäkäsin sanoa sinulle, ett'ei hän tule".
Samassa ryntäsi Kai Jans pystyyn, löi kättään pöytään ja sanoi kovaäänisesti: "Tiedättekö mitä? Te molemmat, te Bojet! Etsittekö te Hilligenleitä, Pyhää maata! Niin… etsittekö! Sanokaa se toisillekin: suurelle Pe Ontjesille, ja pienelle Heinkelle… hänestä tulee tyttö vielä kauniimpi kuin sinä, Antje! Sanokaa Tjark Dusenschönillekin, hupsahtaneelle kuninkaanpojalle! Mitä minä sitte turhia! Etsittekö te Hilligenleitä, kuuletteko? Minä… minä viis siitä nyt enää, toista maata minä alan hakea".
Anna nousi kasvot kalpeina: "Tule", sanoi hän, "se on kamalaa, hän on juovuksissa. Ihmiset katsovat meitä… tule, Piet".
Vieras seisoi Kain vieressä. "Tuletteko pienen matkan minun kanssani?" sanoi hän.
Viinuri tuli ja auttoi Annalle päällystakkia päälle.
"Mitä hän on ihmisiään?" kysyi Piet osoittaen noihin kahteen, jotka menivät uloskäytävää kohden. "Tuo harmaa tuolla!"
"Emme me tiedä, kuka hän on", vastasi viinuri, "hän tulee istumaan tänne toisinaan, ja juo pullon punaista viiniä, ja sovittaa aina siten, että hän tulee tekemisiin jonkun seuran kanssa… varsinkin jos siinä on nuoria. Ja silloin on ilo aina lopussa", lisäsi hän ja katsahti heidän synkkiin hämmästyneihin kasvoihinsa.
"Roistokin!" sanoi Piet. "Ja mitä hän on sitte oikein?"
Anna nyyhkyi häpeästä ja pusertavasta tuskasta: "Mene Kai Jansin kanssa… Oi, kuinka minä häpeän noiden kaikkien ihmisten edessä".