"Nyt me lähdemme", virkkoi Kassen Wedderkop painostuneena… "Jäättekö te vielä tänne?"
"Me jäämme vielä hetkeksi", sanoi Piet tyyneesti.
Silloin lähtivät nuo kolme.
He eivät vielä olleet ennättäneet uloskaan, kun Kai Jans jo iski raskaasti kädellään pöytään ja huudahti kirskuvalla pilkalla: "Näettekö?… Siten on laita;… Hilligenlei?!…" Ja naurahti kovaan ja katkerasti.
Samassa — hän nauroi vielä — astui vieras sieltä toisesta pöydästä heidän pöytänsä ääreen, istuutui häntä vastapäätä, ja sanoi veltolla laahustavalla äänellä ja kohottaen laiskasti silmänsä Kai Janssiin: "Minä kuulin ukkojen jutut, ja tiesin jo, mikä tulisi lorujen lopuksi".
Anna Boje loi häneen pikaisen ja kaihtivan silmäyksen, ja näki, että hänen silmänsä olivat ihan sameat ja kellahtavat. Hänen sydämensä sykähti levottomasti, ja tukkeutui ikäänkuin kurkkuun, hän aikoi kääntyä Pietiin, mutta ei voinut.
Kai Jans nojautui raskaasti eteenpäin: "Tiedätkö", sanoi hän, "olen semmoinen ihminen… olen lapsuudestani asti ottanut kaiken niin vakavasti… niin vakavasti, tiedätkö… luulen, että sanon oikeammin, kun sanon… pyhästi… Olen aiemmin kerran… matkustanut maailman ympäri… etsimässä… minä luulin aina, että maailma olisi pyhä… viime aikoina on minusta sentään alkanut tuntua…", hän nauroi taaskin raskaasti… "Ja nyt tulevat nuo ukot juttuineen… On niin outoa ollakseni… Minä luulen… olen joku aika sitte saanut sen ajatuksen… että kaikki… on aivan yhdentekevää… aivan tuiki yhdentekevää. Kuka olette te sitte?"
Anna kääntyi tuskauneesti Pietiin ja sanoi: "Emmekö lähde?"
"Odottaisin vielä pienen aikaa", vastasi. Piet pikaisesti ja katsahti ympärilleen.
"Ketä sinä odotat?"