Silloin kävi Heinke hiljaiseksi, ja meni puutarhaan omenapuun juurelle ja itki.
* * * * *
Alkoi raskas vaikea aika tuon pienen päätytalon asujamille kastanjoiden varjossa.
Piet matkasi kaukaisilla merillä, Samoaa kohden, ja hautoi mielessään toivoja ja suunnitelmia, joita hänen sisarensa osaksi ei tuntenut, osaksi ei hyväksynyt. Hett meni Kieliin kauppakouluun, kahdeksan viikkoa myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen salaisen kirjeensä Annalle pyytäen rahaa, Anna lähetti hänelle säästöistään kolmekymmentä markkaa. Hett ei edes kiittänyt. Anna ajatteli: "Alan siis jo saada näyttää vanhemman sisaren osaa; alkaa olla kuin professori Tonnerilla, jonka kolme tytärtä jäivät tuhmiksi ja vieraiksi maailmassa kahden veljensä vuoksi, ja jotka ovat köyhiä ja ahkeria."
Helle Boje, joka kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli tanssinut kengän jalastaan Ringerangilla, alkoi näihin aikoihin saada harmaita hiuksia ja vanheta. Hän suri ja sydämensä koveni, kun ei hänellä enää ollut luonaan kahta lempilastaan. Annan kanssa, joka nyt taaskin oli kokonaan itseensä sulkeunut, puhui hän hyvin vähän. Ja Heinke ei voinut ikinä tehdä mitään hänen mielensä mukaan. Alinomaa moitti hän häntä uppiniskaiseksi, laiskaksi, epäystävälliseksi. Lapsi, jolla ei ollut muuta vikaa, kuin että hänellä oli äitinsä hiljainen itseensäsulkeunut ylpeys, ja isänsä korkealle pyrkivä mieli, kärsi kovasti noista alituisista moitteista ja itki usein ja salaa. Kun hän kuivasi kyyneleitään, katseli hän kuvapostikortteja, joita Kai Jans lähetteli Heidelbergista ja sen ympäristöistä. Ne olivat kaikki hyvästi järjestettyinä hänen virsikirjassaan.
Toisinaan koetti Anna vähän riuhtaista itseään vireille. Hän yritti neuloa itselleen ja sisarelleen puvun, käyttääkseen saavuttamaansa taitoaan, mutta tuommoinen tylsä, istuva työ ja kaikkea pientä huomiota vaativa työskentely ei sopinut hänelle; hänen täytyi yhä uudestaan ratkoa, mitä hän oli neulonut, ja lopulta jättää kaikki neulojattarelle. Iltasin yritteli hän salaa lueskella isänsä kirjoja. Tyyneellä ihmetyksellä näki hän nuo ylevät kuvat, jotka kohosivat hänen eteensä ja hän katseli ympärilleen pienessä vaatimattomassa huoneessaan ja kuihtuvassa toivottomassa elämässään, ja laski kirjan kädestään, eikä voinut löytää tietä kauneuteen.
Talvella sai hän kerran taas kutsut tyttöseuraan, ja pakoitti itsensä lähtemään sinne.
Siellä oli vilkasta. Eräässä huoneessa istuivat nuorimmat, kahdeksantoistavuotiaisiin asti, he kertoivat viattomia hassuja juttuja ja nauroivat niin, että muutamat kiirivät pöydän alle. Heinke oli heidän joukossaan.
Toisessa huoneessa istuivat vanhemmat, noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotisiin asti: nämä johtuivat juttelemaan naimisiin menosta. Kahtakymmentäviittä vanhemmat johtivat puhetta, nuoremmat kuuntelivat ahdistuneina.
"Niin, päästä naimisiin! Saada kunnon kelpo mies, se on parasta."