Silloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi takaisin tyhjään kotiinsa.
Seuraavana päivänä ajatteli hän: "Kuinka omainen hän olikaan ja armas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot." Seuraavana päivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis jo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki hänet kaikkialla… Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se oli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla — oli aivan ihme ja kumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia turhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei ollut aivan moitteetonta yläsaksaa: "Minun pitää sittenkin mennä naimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila rantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he voivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat hevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho karkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että sittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän toki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta mitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta."
Silloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja meni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos lahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää Krautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne kohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.
Aivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta siitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta taholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi liika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät yhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat hävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden sijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä, jotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli oikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli eroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui voimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi terävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään ei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat suuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti vähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata tyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan. "Maksaa saa hän!" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen enää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti soutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi liika kauas ulos merelle.
Hän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain lähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti… niin näytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni… huojui verkalleen edes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli niin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin heilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja silmät selällään, ja souti varovasti — yks' — kaks' — yks' — kaks' — sinne kohden.
Yht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva. Majakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin kauas ulos oli hän siis jo ajautunut!
Hän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä kiinni, ja kiipesi kannelle.
Kaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen, toinen niistä virkkoi: "No?… mistä sinä tulet…"
"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä", sanoi hän, "minun piti laskea yli Hilligenleihin, mutta eksyin."
"Se ei ole totta", sanoi merimies, "sinä aioit Krautsieliin Hella
Andersenin luo".