Mutta tyttö piti silmiään maahan luotuina vaan ja päätään kumarrettuna; hän arkaili näyttää kasvojaan, jotka tuo äkillinen rakkaus pahasti oli hämmentänyt, kuten hän hyvin tunsi. Huojuvain oksien välitse vilkahteli valovälkkeitä, jotka leikkivät hänen hiuksillaan.
Silloin laski Wilhelm kätensä hänen otsalleen ja taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi rukoillen: "Annahan toki", ja suuteli häntä arasti, ja kun tyttö silmät alas luotuina pysyi hiljaa, suuteli hän häntä uudelleen ja uudelleen. Sitte lähti tyttö hitaasti käymään hänen rinnallaan, molemmat kätensä hänen käsivarrellaan ja luottavasti lähestyneenä häntä, silmät taaskin maassa.
"Eikö isäsi sallisi, että sinä käyt tansseissa?"
"Ei", sanoi hän, "hän tahtoo pitää meidät kaikki kotona, että hänellä olisi helppoja työjuhtia. Meidän talomme on pahasti velkaantunut. Minun vanhempi siskoni on jo perin kuihtunut ja kuivunut".
Wilhelm joutui ihan suunniltaan: "Siten ei saa sinulle tapahtua.
Sinulle?… Sinä et saa jäädä naimattomaksi."
"Ei ole aikomuksenikaan", vastasi hän. "Mutta kuka huolii minusta?"
"Niin, kenen sinä tahdot? Kas, siitä se riippuukin! Näytäshän nyt silmäsi minulle. No, katsohan ylös nyt ja katso minuun. Älä nyt ole noin säikäyksissäsi… Noin!… Mitkä kirkkaat älykkäät silmät sinulla ovatkaan! Tuota, sanohan, miltä sen pitää näyttää, josta sinä voisit pitää?"
Tyttö katseli hetkisen liikahtamatta ja ystävällisen uteliaasti häneen, sitte kohotti hän kätensä hellästi ja arasti, aikoi kai laskea ne hänen olalleen, mutta ei saanutkaan suoritetuksi sitä liikettä ja sanoi liikuttavasti hämillään: "Noin melkein kuin sinä."
Wilhelm silitti kädellään häntä: "Kuinka armas sinä olet."
He olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun kastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan työn jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: "Sinä tulet kotiin." Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä rinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.