"Jos minä pidän jostakin", sanoi Anna hiljaa, "niin pidän minä äärettömästi hänestä, ja ajattelen ainoastaan häntä ja hänen asioitaan, enkä välitä muusta maailmasta mitään". Hän kohotti kasvojaan ja katsahti Pe Ontjesiin… "Olen pitänyt sinusta jo niin kauan", sanoi hän hiljaa.
"Ja minä sinusta, Anna", sanoi hän, ja laski vapaana olevan kätensä hänen kaulansa ympärille. "Kuule… Kai Jans näkee sen."
"Ei, hän sanoi, että hän istuu isopurjeen takana, kunnes minä kutsun häntä… Kai, tulehan tänne!" Kai Jans tulla komppuroi keulan puolelta. "Kuule… nyt me olemme morsian ja sulhanen, ja häät vietetään vähintäin kuuden viikon kuluttua."
"No!" sanoi Kai Jans… "sepä hauskaa. Nyt tulee hupainen matka". Hän antoi Annalle kättä: "Todellakin, olen iloissani, usko se…" Hän ajatteli vappuiltaa kolme vuotta sitten.
"Paljon kiitoksia, Kai."
"Meillä on Dänensand takanamme…", hän osoitti kädellään tummaa viirua kohti pohjoisessa. "Katso sinne, Anna… siellä kutsuit häntä ankeriaansyöjäksi… ja nyt?… Siten sitä ihminen muuttuu".
"Jumalani!" sanoi Anna, "sitä en ole muistanutkaan!… Ei!" sanoi hän hiljaa ja nauroi: "Ikinä en voi suudella sinua", ja tarttui vallattomasti häntä käteen ja rutisti sitä.
He menivät ohi majakkalaivan… Läpi yön vaihdettiin joku sana.
Kun majakkalaivan valo oli hävinnyt heidän taakseen, näkivät he Helgolandin valot edessään. Ylväässä kaaressa tuikuttivat ne meren ylitse. Raskaasti aaltoillen ajoi tuuli ja laskuvirta heitä ulos avoimelle merelle.
"Nyt matkaamme pyhästä maasta pyhään maahan", sanoi Kai Jans. "Helgoland ja Hilligenlei, ne merkitsevät samaa kumpikin".