"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit… mutta mieltäkiinnittävin… mieltäkiinnittävin… oli aina yksityinen ihminen."
"Kuinka niin?" kysyi Pe Ontjes.
"Niin, näetkös… tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he elävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja — ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin, jossa asun — ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän on heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen elämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja sydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun, koko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken."
"No… ja siten kuuluu sinun aikasi siis!" sanoi Anna. "Tyttöjen kanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä. Oikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se pitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen."
"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat", sanoi Kai Jans ja katseli mietteisiin vaipuneena ulos merelle. "Niin… kyllä minä jumaluusoppia lueskelenkin… ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin huonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut. Mutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä tiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen tutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin kirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän tehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain tilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes, salaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista, joka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole sen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin Berliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit aivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran äärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan ammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen kuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa minulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille."
"Vai niin!" sanoi Anna. "Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas. Puol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa, että jätät kaiken… mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää maata."
"Ja jos etsinkin", sanoi Kai Jans, "niin mitä pahaa siinä."
"Ei, ei mitään!" sanoivat he kumpikin vakavasti, "ei mitään! Etsihän, etsihän vaan!"
"Ja nyt", sanoi Pe Ontjes, "nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin näytän sinulle makuusijan… Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai."
"Älä viivy kauvan", sanoi Kai Jans, "tuuli kääntyy länteen, ja merenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin."