Kun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes valkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: "No. Onkohan välillämme sovinto nyt?… Tule tänne…" ja veti hänet luokseen polvelleen.
Anna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen kirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre: "Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma…"
Pe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja katseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja silitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita hiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. "Kuinka suloinen on sinun hengityksesi", sanoi hän, "kuin aamutuuli."
"Nyt olit tuhma", sanoi tyttö. "Kun on ihminen nuori ja puhdas?…"
"Sinun huulesi maistuvat suolaisilta."
"Niin sinunkin… Se tulee merituulesta", sanoi tyttö.
"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä hengität… Armas, pikku tyttöseni…"
"Olet… olet niin hyvä minulle…" sanoi Anna takertuvalla äänellä.
"Että sinä olet noin tulinen… sitä en olisi uskonut, kuule…"
"Sinä et pidä siitä", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti… "minä en voi sille mitään… minä olen nyt kerta semmoinen…"