"Minäkö? Olen nähnyt sinut, kun olit kahdentoista päivän vanha."
"Se ei ole totta. Sinä vaan kehut. Sinä tahdot aina puhua kanssani aivan kuin olisin sinun lapsenlapsesi. Ei meidän väliämme ole kuin kahdeksan vuotta."
Kai oli mielissään hänen suuttumisestaan ja nauroi. Mutta Heinke koetti olla oikein toden teolla suuttunut. Mutta kun hän sitte sattui pikaisesti katsahtamaan häntä kasvoihin, ja näki, että ne olivat sulaa iloa ja veitikkamaisuutta, naurahti hän kevyesti ja sanoi helpottuneen onnellisesti: "En voi suuttua sinulle koskaan."
"Enkä minä sinulle!" sanoi Kai silloin vakavasti ja loi hyvät syvät silmänsä sydämellisesti häneen.
Silloin nyökäytti Heinke päätään hänelle, silmät vähän hämmentyneinä, ja kumartui työhönsä.
Kun Kai sitte aikoi lähteä, sanoi hän: "Lähdetkö sinä mukaan Annan luokse?"
Ja koska oli sunnuntai, oli hänellä aikaa ja hän lähti mukaan ja iloitsi jokaisesta, joka tuli tiellä vastaan ja näki hänet hänen rinnallaan, hän arveli nimittäin, että kaikkien täytyi pitää häntä yhtä korkeassa arvossa, kuin hän oli lapsuudenpäivistään asti tottunut häntä pitämään.
Kun he sitte tunnin tai enemmän olivat istuneet Annan tai Pe Ontjesin seurassa, seurasi Heinke häntä ulos kaupungista ylös noita kolmia portaita aina ylös kukkulalle.
Ja täällä, keskellä tuota lempeätä avaraa rauhaa, jonka ilta levittää maille, matkalla hiljaiseen kyläänsä, ja rinnallaan tuo nuori puhdas sielu: täällä virkosivat hänen sielussaan hereille hänen mielensä salaiset ajatukset ja salainen ahdistus.
"Kuule… minulla ei ole ketään muuta, jolleka voisin puhua siitä… ja sinä olet vielä liian nuori… mutta ell'et ymmärräkkään kaikkea, niin kuuntelet sinä kuitenkin vakavasti ja hartaudella, ja olet armas viisas ihmislapsi, paljon viisaampi kuin mitä minä koskaan voi tulla… minä en tiedä, Heinke, miksi minun pitää tulla, ja mitä minun pitää tehdä… minä pelkään, että te sittenkin olitte oikeassa siinä mitä aina sanoitte, ett'en sovi papiksi. Minä luulen, että jätän vielä virkani ja koko alani."