Heinke vaikeni hetken. "Vai siten!" sanoi hän sitte… "Etkö sinä siis usko siihen, mitä sinun pitää saarnata?"
"Niin, lapseni… niin yksinkertaista ei ole siihen vastata. Näes: kirkonoppiin, jota opetetaan meille koulussa ja kirkossa, siihen en usko. Ja sikäli kuin muistan, en ole koskaan uskonutkaan. Järkevänä, tieteihin luottavana miehenä ei siihen voikkaan uskoa."
"Niin, mutta mitä sinä saarnaat sitte?"
"Niin lapseni… Aluksi oli minulla siitä suuret tuskat. Pidin jonkun aikaa, että koska en voinut uskoa kirkonoppiin, piti minun hyljätä koko kristinuskokin. Olin kokonaan epätoivossa ja ajattelin, että kaikki oli sulaa mielettömyyttä. Mutta silloin jouduin kerta, noin vuosi sitten, hautaamaan erään pienen lapsen. Vähää ennen oli eräs vanha nainen kylästä kertonut minulle ensin menettäneensä vanhempansa, sitte miehensä, sitte oli hän saattanut täyskasvuiset lapsensakin hautaan, mutta kovinta oli hänelle ollut kun hän oli kadottanut lapsen, jolle hän vielä oli antanut rintaa. Silloin puhuin minä tuon avoimen pienen haudan ääressä tuolle nuorelle äidille, puhuin ilman valmistelua, ja ajattelematta vanhaa kylmää oppiamme, perisyntiä ja lunastusta veren kautta ja semmoista, ja koetin lohduttaa häntä, ja… ja silloin löysin itsekin lohdutuksen tuossa sanassa: päästä meitä pahasta ja tulkoon valtakuntasi… Ja katso: nyt saarnaan minä kaikesta, mikä on lapsellista, ystävällistä, ihmisellisesti ymmärrettävää kristinuskossa, saarnaan enimmäkseen, Vapahtajan sanoja noudattaen, luottamuksesta Jumalaan ja rohkeasta mielestä ja lähimmäisen rakkaudesta ja iäisestä toivostamme. Siitä saarnaan… Mutta siinä ei ole mitään sisällisesti varmaa ja kokonaista, ja tunnen itseni epävarmaksi ja onnettomaksi siinä, ja on kamala se ajatus, ett'ei ole minulla mitään selvyyttä."
"Mutta sittehän sisältävät saarnasi toki jotain puhdasta ja ylevää", sanoi hän. "Ole siis tyytyväinen ja tyyni!"
Silloin alkoi Kai valittaa. "Mutta minä en ole sitä!" sanoi hän. "Kun olisin niinkuin toiset ihmiset! He hoitavat tointaan ja virkaansa, ja heillä on jotkut harrastuksensa ja huvinsa, ja leikkivät lastensa ja vaimojensa kanssa; mutta minä kidutan ja kiusaan itseäni asioilla, joista ei kukaan ihminen voi päästä selvyyteen."
Tyttö katseli häneen kirkkain puhtain silmin. "Kyllä sinä vielä löydät jotain varmaa ja hyvää", sanoi hän. "Sinä olet vielä nuori."
Mutta hän oli ihan masennuksissa. "Minäkö löytäisin! En edes maalaispapiksi kykene. Seison kuin härkä ladon oven edessä; niin, aivan siten seison maailman edessä; enkä tiedä, mitä tehdä. Ei soi minulle elämä ja maailma miksikään säveleksi, ei vaikka kuinka kuuntelisin."
"Sanonko sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä?" sanoi tyttö. "Sinun pitäisi vielä kerta ulos maailmalle! Sinun pitää saada oppia ja nähdä enemmän; se, luulen minä, olisi hyväksi sinulle. Vaikkapa jo yksin senkin vuoksi, että helpommin pääsisit ohi noiden levottomien vuosiesi."
"Vai niin sinä arvelet!" sanoi Kai Jans. "Minulla on eräs ystävä Berlinissä, valtiotieteen tutkija ja varakkaasta kodista. Hänelle ja sinulle kerron huolistani, muille en kenellekään. Hän kirjoittaa taukoamatta: 'Tule nyt muutamaksi vuodeksi vielä tänne. Silloin kolme vuotta sitten olimme vielä liika nuoria ja tuhmia, varsinkin sinä! Tule nyt taaskin tänne ja opi!…' Luulen toisinaan, että tekisin oikein, jos tekisin siten. Mutta sitte alan arkailla taas; olen liika yksinkertainen ja alkuperäinen, ollakseni tiedemies… Lapseni", sanoi hän "saan sinut surulliseksi puhumalla näistä alakuloisista asioista; puhutaan jostain muusta".