Tyttö pudisti vaaleata päätään ja sanoi pehmyellä sointuvalla äänellään: "Kerro, kerro enemmän vaan! Et usko, kuinka mielelläni minä kuuntelen. Kun vaan voisin auttaa sinua!"
Ylhäällä kukkulalla Volkmersdorffin luona sanoi hän hyvästi Kaille ja lähti kotiin. Ja kulki kuin valoisassa, loistavassa sumussa, autuaan onnellisena siitä, että rakkain ja viisain ihminen oli käynyt hänen rinnallansa, ja laskenut sielunsa salaisuudet kuin hänen käteensä… Hänen sielunsa uinaili vielä nuoruuden unelmissa.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kului taaskin vuosi.
Koitti silloin ihana aurinkoinen lokakuunpäivä, ja puhalteli raikas länsituuli. Silloin tuli Annalle mieleen, iltapäivällä, tapansa mukaan käväistä tervehtimässä äitiään.
Kun hän meni ikkunan editse, kuuli äiti askelet, ja katsahti ylös, ja tunsi tyttärensä ja näki terävillä äidinsilmillään, että hänen lapsensa ryhti oli hiukan muuttunut. Hän ei huomauttanut sentään mitään siitä, kun nyt tuo kaunis vierailijatar tuli sisään, vaan alkoi puhua yhtä ja toista: että Pietiltä oli tullut kirje, ja että Hett oli lähettänyt pesuvaatteita, ja että Heinke oli jonkun ystävättärensä luona. Anna Lau kuunteli, ja katsahti toisinaan ulos, toisinaan äitiinsä, ja hänen silmissään väreili kevyt veitikkamaisuus.
Silloin tuumi äiti: kujeiletko sinä minun kanssani, niin kujeilen minä sinun, nousi ylös, ja meni piirongin luo, joka seisoi oikealla ovesta, kumartui sen eteen, ja palasi, mukanaan kantamus liinavaatteita, istui paikalleen taas ja alkoi neuloa kiinni nappeja, jotka vielä puuttuivat paidoista.
Anna istui häntä vastapäätä, katsahti toisinaan välkkyävin silmin äitinsä käsiin, ja sitte taas ajatuksissaan ulos kadulle, jolle tuuli oli varistellut suuria punaisia ja keltaisia lehtiä; niiden seassa oli särkyneissä paksuissa kuorissa välkkyviä ruskeita hedelmiä. Siten istui hän rauhallisesti, eikä sanonut sanaakaan.
Silloin palasi Heinke kävelyltään takaisin, nyökäytti hienoa vaaleaa päätään, ja sanoi noin ohimennen ajatuksissaan: "Sinä täällä, Anna?" ja astui äidin neulomapöydän ääreen ja etsi jotakin. Silloin näki hän työn, joka äidillä oli käsillä, kumartui hiukan ja lähti ulos.
Kun Anna kohta sen jälkeen tuli välikölle, mennäkseen kotiin, tuli
Heinke kammarista kädessään eräs kirja.