Anna otti sen häneltä ja katsahti siihen ja näki, että se oli nidos Goetheä, ja sanoi vähän alakuloisen mietiskeliäästi: "Liika korkeata minulle. Pe Ontjeskaan ei tunne mitään mielenkiintoa tuommoiseen… On se somaa, että sinulla on ystävänä Kai Jans; hän voi auttaa sinua eteenpäin". Ja laski kirjan kädestään pöydälle.
Heinke antoi sen olla siinä ja sanoi: "Minä saatan sinut kotiin", ja laski, kun he olivat tulleet ulos, arasti ja lempeästi kätensä sisarensa käsivarrelle, jota hän ei koskaan muulloin tehnyt. Silloin otti Anna käteensä käden, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.
Siten kulkivat he vaieten ihanassa syyspäivässä, kaksi korkeata kaunista naista. Ja käydessään lykkivät he kengänkärjillään kypsiä kastanjoita, jotka makasivat kadulla, ja Anna, joka kai tahtoi osoittaa, kuinka notkea hän vielä oli, kumartui käydessään, hellittämättä sisarensa käsivarresta, ja otti ylös yhden kastanjan, se oli auennut, ja kirkas, ruskea hedelmä pilkisti esiin; hän antoi sen ajatuksissaan solahtaa Heinken käteen. Heidän ympärillään putoili maahan suuria, punaisia lehtiä. Päivä siinsi korkeana ja heleänä.
Silloin johtui Anna raskaihin ajatuksiin ja alkoi hiljaa itkeä: "Heinke", sanoi hän. "Minä en ole ikinä osoittanut sinulle, kuinka paljon pidän sinusta. Minä pidän sinusta äärettömästi… sinun pitää holhoa ja valvoa sieluasi… On niin kamalaa, jos antaa kasvaa rakkauden ihan ylitsensä, ja sitte, kun se on kokonaan vallannut ihmisen, joutuu itse taistelemaan sitä pois itsestään. Varo itseäsi, ett'et ikinä rupea pitämään niin paljoa Kai Jansista".
Heinke antoi päänsä painua syvälle ja sanoi hiljaa: "Tiedän, että hän on mielellään kanssani… ja iloitsen siitä; mutta enempää en ole sitä ajatellut. Olen vasta yhdeksäntoista, Antje".
"Sitte ei minun olisi pitänyt puhua siitä", sanoi Anna.
"Sen voit mielellään", sanoi Heinke. "Sittehän tiedän varoa itseäni".
"Sinä olet ulkonaisesti minun näköiseni", sanoi Anna, "ainoastaan silmäsi ovat lempeämmät ja hiuksesi hiukan tummemmat: siispä lienee luontosikin samallainen kuin minun. Ja semmoisille ihmisille voi elämä joskus olla hätä ja vaiva, jota Jumala taivaissa armahtakoon". Hänen äänensä katkesi taaskin ja hän itki.
Silloin huomasi Heinke, että sisar puhui omista kokemuksistaan ja kärsimyksistään, ja rutisti hänen kättään ja sanoi hämmentyneesti: "Älä ole peloissasi minun puolestani. Olen iloissani vanhasta ystävyydestäni hänen kanssaan, ja olen tästälähin oleva vielä enemmän varuillani kuin ennen. Oh, mitä suunnitelmia minulla onkaan, jotka vielä toteutan!" Hän nauroi keveästi. "Mitä tiedän minä semmoisista hirveän suurista asioista kuin rakkaus ja avioliitto! Tunnen itseni ylen tyytyväiseksi olooni ja elooni".
Silloin tyyntyi Anna.