Heinke muuttui tästä hetkestä ystävällisemrnäksi sisarelleen, ja kävi usein hänen luonaan ja autti häntä taloustoimissa, kun sisar nyt alkoi käydä hitaammaksi, ja teki tämä vuosi hänen luonteensa naisekkaammaksi ja kypsemmäksi. Hän eleli aran kaihtivan pyhänä, kuin nuori yksinäinen koivu avaralla kankaalla. Häneen ei koske ainoakaan ihmiskäsi, ainoastaan taivaan tuuli ja sade.
Kai Jans… Kai Jans ei koskenut häneen.
Jos hän olisi koskenut, olisi hänestä silmänräpäyksen suloisen hämmennyksen jälkeen tullut hänen autuaan onnellinen morsiamensa; hän olisi riemuinnut ja sanonut: "Minä olen pitänyt sinusta, pitänyt enimmän kaikesta maailmassa, jo monta vuotta". Mutta Kai Jans ei ajatellut semmoisia.
Hänellä oli toisia asioita ajateltavina. Hiljaisessa maaseuturauhassa, viisaiden ja vakavien kirjojen keskellä, vakavassa toimessa, joka asetti hänet keskelle vellovaa ihmiselämää, astui hän ankarassa, vaivanalaisessa, nääntyvässä kamppailussa miehuudenikäänsä. Lapsesta asti luonnollinen ja suora ja vilpitön, ja varustettuna ihmettelevillä avoimilla Adamin silmillä, jotka kummastuneina katselivat ulos kieroon omituiseen maailmaan ympärillä, näki hän nyt, kypsyneenä ja miehuuden vakavuudella katsoen asioita, kaiken ympärillään vielä entistä pelottavampana ja sietämättömämpänä. Yksityisen ihmisen sekainen vaivanalainen tie, ihmisellisen yhteiselämän kaikki pikkumainen valheellisuus ja teennäisyys, valtion työläs ja hankala olemassa olo, kirkkojen puiseva tylsä usko, koko ihmiskunnan hidas ja hädänalainen kulku tulevaisuuttaan kohti: kaikki se seisoi tylsin tuijottavin silmin hänen edessään, ja jos hän kysyi siltä, ei hän saanut sanaa eikä vastausta.
Hän meni hädässään yli kankaan metsikköihin, jotka rajoittavat hänen kotiseutuaan, ja meni kysymään raamattua neuvoojakseen, ja toisia viisaita syviä kirjoja. Mutta hän ei saanut vastausta.
Harvasanaisena, ja silmin, joihin hänen sielunsa hätä oli painanut palavan merkkinsä, tuli hän Hilligenleihin. Hän istui vastapäätä isäänsä ja kuunteli, mitä hän kertoi ihmiskohtaloista, mutta se ei hänen sydäntänsä ilostuttanut; sillä kummallista oli se kaikki ja hämärän sekaista.
Silloin tuli hän Heinke Bojen luoksi.
Hän ei vaatinut, että hän täydellisesti ymmärtäisi häntä. Hän tuli hänen luokseen, ikäänkuin tulee maailman ja oman omantuntonsa ahdistama nuorukainen rakkaan puhtaan ystävänsä luoksi.
Ja hän, niin kokonaan oppimaton kuin olikin, mutta vilpitön ja luonnollinen, osasi aina hienolla aistillaan oikeaan: "Älähän pelkää toki!" sanoi hän. "Tee, mitä ystäväsi käskee: ota vastaan hänen avustuksensa, ja mene vielä pariksi vuodeksi Berliniin. Lähdehän, Kai! Saammehan selitetyksi vanhemmillesi, että sinun pitää tehdä niinkuin teet. He kyllä ymmärtävät sen; ovathan he viisaita ihmisiä".
"Niin", sanoi hän, "luulen että olisi oikein, että lähden. Minä pelkään, että kirkko muuten vangitsee minut sokkeloihinsa. Tahtoisin vapain avoimin silmin oppia tuntemaan kansani tilan tänä suurena levottomana aikana ja nähdä, mitä tehdään ja mitä voi tehdä auttaakseen sitä onnellisesti sen läpi".