Kerta, kun Heinke taas kävi siten hänen rinnallaan ylös kukkulalle, huomasi Kai, että hän oli alakuloinen ja ahdistunut, ja alkoi kysyä häneltä. Aluksi aikoi Heinke kieltää kaiken. Mutta lopulta sanoi hän, että äiti taaskin oli torunut häntä. "En voi sopia äidin kanssa", sanoi hän, "hän moittii aina minun luonnettani". Hän pudisti päätään, ja silmiinsä kohosivat kyynelet. "Ja kun äskettäin kävin kirkossa", sanoi hän, "saarnasi pappi iäisestä kadotuksesta ja helvetistä. Jälkeenpäin olin ihan toivoton. En tiedä, mitä minun pitää ajatella itsestäni", ja antoi päänsä painua ja itki.
Silloin tuli Kai, huolimatta omista huolistaan melkein iloiseksi, kun hänkin kerran voi auttaa häntä, ja alkoi innokkaasti kehoittaa ja rohkaista häntä: "Katsos", sanoi hän, "et saa noin vaan ihan umpimähkään hyväksyä ja omistaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, tai mitä vanhemmat tai joku muu ihminen sanovat: 'Tuo on syntiä, ja tuo on väärin!' ja: 'Olet ihan hirveä ja huono ja merkillinen ihminen'. Sanon sinulle, monet nuorukaiset kulkevat pimeitä sameita teitä, niin, moni itsemurhakin johtuu siitä, että vanhemmat ja siskokset ja kirkko ja seurapiiri ja esi- ja päällysmiehet kovalla ja anteeksiantamattomalla tavalla arvostelevat ja tuomitsevat nuorisoa, ja siten saavat, varsinkin jaloimmat luonteet siitä, epäilemään omaa itseään, niin että he alkavat epätoivoisesti vihata itseään, ja pitävät elämäänsä harhaan menneenä, ja muuttuvat viekkaiksi ja petollisiksi tai katkeriksi ja nurjamielisiksi tai vieläpä tekevät lopun elämästäänkin. Pää pystyyn, Heinke Boje; anna huuhkainten huutaa ympärilläsi, armas aurinkoinen päivälintu! Olethan jaloa verta! Onhan isäsi vanhaa Tödien heimoa, ja äitisi polveutuu Bogdemannien kookkaasta, pitkäsäärisestä kansasta. Oh, Heinke Boje! Ole ylpeä ulkonäöstäsi, ole ylpeä luonnostasi, tunne varmaksi itsesi niiden pohjalla, ja kehittele niitä! Usko, että piilee sinussa paljon hyvää ja jaloa! Se usko on paljoa parempi ja kohottavampi kuin se usko, jota kirkko opettaa, että olemme kaikki tuomitut helvettiin. Rakas Heinke Boje: mitään perisyntiä ei ole. Perintövikoja ja perintökuntoa on. Perintövikoja on sinulla: olet hiukan pikavihainen ja helposti tulistuva, ja rakastat ehkä hiukan liiaksi mukavuuttakin, ja nenäsi on liika terävä; mutta perintökuntoa on sinulla enemmän, on runsas ja painava määrä, pitkistä vaaleista hiuksistasi aina hienoihin norjiin nilkkoihisi asti, ollakseni kokonaan puhumatta armaasta sielustasi ja kirkkaasta, selvänäköisestä hengestäsi! Niinpä siis: ole hyvä, ja luota itseesi! Muista, mitä lempeä Vapahtajamme on sanonut nuoresta elämästäsi: Antakaa hänen olla, niinkuin hän on: hän on läsnä Jumalan valtakuntaa!"
Silloin liiti ihana hymyilevä loiste Heinke Bojen hienojen hentojen kasvojen ylitse, ja laski Jumala tuon uneksuvan nuoruuden suuhun oikean sanan oikealla ajalla — Heinke Boje: kuinka haina oli tuona hetkenä — "Kuule", sanoi hän hymyilevin silmin: "jos siten on laitani, että polveudun hyvästä, vanhasta suvusta, ja että minun pitää iloita luonteestani: niin heitä silloin sinäkin aikailusi ja arkailusi. Luota sinäkin itseesi, pelkuri!"
Silloin katsoi Kai ihmeissään häneen ja sanoi: "Nyt sanoit hyvän sanan".
"Mene", sanoi tyttö, "minne tahtosi sinua kutsuu, ja usko, että kaikki päätyy hyväksi".
Siten erosivat he.
Ja niinpä tulikin Kai Jans eräänä päivänä, joku päivä jälkeen
Uudenvuoden, sateessa ja rännässä, vanheimpansa luota äiti Bojen ja
Heinken luo, ja kertoi, että nyt hänen on matka Berliniin.
Ja jätti hyvästit.
Ja kun Kai Jans oli jättänyt Hindorffin pappilan, muutti Heinke Boje hänen huoneeseensa. Kai oli pyytänyt sitä pastorilta ja hänen rouvaltaan.
Epävarmana kuin pääsky, joka ensi kertaa lentää vieraalle katolle, astui hän tuohon pitkään olkikattoiseen rakennukseen. Ensimmäinen onnettomuus oli, että hän rikkoi peilin, joka riippui vasemmalla sisäänkäytävästä, kun hän vapisevin käsin tahkoi sitä puhtaaksi, toinen, että hän tahrasi pastorin saarnan musteella.