"Jatka."
"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat vielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!"
"Sitä en ymmärrä", sanoi Thoms Jans.
"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki yhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. Yhdellä rikkaalla, sanoi hän, on peltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella lapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei aurinko ikinä paista. Yksi rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa nähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat; siksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa ja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun silloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota: kreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa tulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on miestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?… Ymmärrättekö? Jotta kansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten sanoi hän."
Thoms Jans oli noussut pystyyn. "Niinkö?" sanoi hän hitaasti ja painavasti. "Vai siten sanoi hän? Ja… mitä sanoi hän siitä?… onko niitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?"
"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän… käy tuhansia heidän kokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo."
"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen.
"Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin?
Sitenkö hän sanoi?"
"Siten sanoi."
"Siinä tapauksessa…" sanoi Thoms Jans, "… minulla on loma nyt… siinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan… minä menen… pois majakkalaivasta, ja uskallan sen!… Uskaltaa tahdon… Ja paikalla… Minä… minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä vien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin."
Timperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: "Uskaltaa aikoo hän?" puhui hän… "mitä aikoo hän uskaltaa?" Toiset ravistivat päätään… "Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme", kertoi timperi, "hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä vaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten Blausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä, iltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi, sanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli — Jumala paratkoon — Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin viisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä hänet maihin… Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille miehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän…? Mitä aikoo hän uskaltaa?"