* * * * *
Kisakentillä Hilligenleissä linnakaivannon partaalla ja satamassa ja kummuilla leikkivät ja melusivat tänäkin syksynä lapset, aivan kuin heidän luontonsa heitä vaati. Ja vanhojen lehmuksien varjossa katedraalikoulun vierellä tekivät pienet pojat hyökkäyksiään suurempien luokse, ja mainitsivat nimeltä tyttöjä, joista suuremmat pitivät, ja kiusasivat heitä kaikella tapaa. Silloin pyörähtivät suuremmat heitä kohden ja alkoivat ajaa takaa heitä, ja jos saivat tavoitetuksi jonkun, pistivät he hänet pää edellä suureen lehtiläjään, joka oli kasattu aitauksen vierelle.
Silloin alkoi, noin hiljalleen, tuossa pienessä luhistuneessa rakennuksessa kastanjoiden suojassakin leikki: vanha pyhä leikki, jota leikitään kahden. Jos tulee siihen kolmas, on hän leikin tärvelijä.
Heinke Boje oli palvellut vuotensa loppuun, ja oli palannut taaskin kotiinsa. Hän työskenteli nyt lieden ääressä, piti huolta noista kahdesta koulupojasta päätykammarissa, ja istui kudin tai parsinneula kädessään ikkunan ääressä. Hän oli nyt tullut kookkaaksi ja täytelääksi, oli kaunis, vieno, tyyneen ja hiljaisen kirkas nainen. Ja hän kaipasi pappilan avaraa kodikasta tilavuutta ja hyväsävyisen omituisen pastorin älykästä haastelua; ja katseli ajatuksiinsa häipyen ulos kadulle ja linnakaivannon tummapintaista vettä, hän sai Kai Jansilta pitkiä ystävällisiä kirjeitä ja vastasi niihin, ja nousi, yhä uneksumisissaan ja ajatuksissaan ja meni sisarensa luoksi ja sanoi: "Tulen hiukan leikkimään lapsen kanssa". Sitte meni hän lapsen kanssa asuintupaan, polvistui lattialle ja katseli lasta, ikäänkuin näkisi hän sitä ensi kertaa ja painoi sitä rintaansa vastaan, ja hyväili armaimmasti, eikä ollut koskaan saada sitä kyllikseen katsotuksi, ja antoi sen takaisin Annalle ja palasi kotiin. Kotimatkalla ja senjälkeen töissään oli hän taaskin hiljainen ja tyyntynyt. Ja jos olisi kysytty häneltä, niin olisi hän vieläkin vastannut kuin kaksi vuotta sitten: 'Olen varsin tyytyväinen olooni ja elooni'. Tämän vaikutti se, että Kai Jans oli hänen ystävänsä ja hänen itsetiedoton suloinen toivonsa.
Niinpä istui hän siis noin kello neljän tienoilla iltapäivisin ikkunan ääressä, pää kumartuneena kirkkaan vaalean hiustaakan alla, aivan kuin Anna aikoinaan. Ja yläluokkalaiset menivät ohitse, ja katsahtivat salavihkaa ja pikaan ylös ikkunaan. Mutta hän ei huomannutkaan sitä.
Sattui silloin eräs sumuinen lokakuunpäivä ja hän istui ikkunan ääressä, aivan ajatuksiinsa häipyneenä, ja kuuli poikaparven töminää ja katsahti ylös; häntä ilahuttivat nimittäin nuo raikkaat virkut lasten kasvot. Mutta kun hän tällä kertaa katsahti ylös, olivat siinä kyllä nekin, jotka hän oli odottanut näkevänsä, mutta keskellä poikaparvea meni, pieni kirjapinkka kainalossaan, siitä ohitse joku nuori outo mies. Kun nyt pojat tapansa mukaan katsahtivat ylös ikkunaan, niin katsahti nuori opettajakin sinne, ja näki nuo ylväät kasvot raskaan loistavan hiustaakkansa alla ja lensi silmänräpäyksessä vakavaksi kasvoiltaan ja tervehti.
Muutamaa päivää senjälkeen pistäysi Heinke siskonsa luona ollen puettuna niinkuin hän tavallisesti oli koti-oloissa, ilman hattua ja esiliinaa: silloin tuli tuo nuori opettaja häntä vastaan ja katseli ajatuksissaan maahan, niinkuin oppineen tuleekin. Heinke katseli häntä, ja oli tietämättään iloinen hänestä. Hänen käynnissään ja hänen ryhdissään oli jotain niin luonnollisen hyvänsävyistä. Hän ei ollut pitempi kuin Heinkekään. Kun hän kuuli, että joku tuli vastaan, kohotti hän silmänsä ja tunsi hänet, ja säikähti hänen suloista puhdasta kauneuttaan. Hän tointui kuitenkin kohta, ja tervehti häntä tyyneesti, ja oli tervehdyksensä kunnioittavan vakava. Heinke katsoi häneen luonnollisella tyyneellä tavallaan kirkkaasti kasvoihinsa ja ajatteli: 'Kas, mitkä sievät älykkäät lapsensilmät hänellä ovat, ja kuinka ihmeellisen vakavat'. Ja tuli iloiseksi.
Kun hän oli leikkinyt Annan lapsen kanssa, ja taaskin palasi kotiin, tuli eräs pieni viidesluokkalainen hänelle vastaan, jonka kanssa hänellä oli pieni kinasteleva ystävyyssuhde. Hän tarttui tätä takinripustimeen, joka kurkisti esiin takinkauluksen alta, ja kysyi, mitä hänelle kuului, ja sitte, opettiko uusi opettaja häntäkin.
"Kumpaa tarkoitat?" sanoi poika. "Niitä on kaksi uutta, toinen ohuempi, toinen paksumpi, toinen tummempi ja toinen vaaleampi".
"Yhdentekevää, sinäkin", sanoi Heinke. "Kysyn itsesi vuoksi, en opettajan tähden".