"Ei", sanoi Heinke vilkkaasti ja päättävästi. "Hän on aivan omituinen ja nurinkurinen ihminen; hän sanoo, että hän voi juoda kahvia ainoastaan kuvainsa keskellä".
"Oh", sanoi äiti, "hän loruilee".
"Niin", sanoi Heinke, "sen hän tekee. Hän loruilee ylipäätään aina, mutta hänelle ei osaa suuttua".
Hän joi kahvinsa pikaa seisaaltaan; sillä aikaa seisoi Heinke ja katseli jotakin noista pienistä vaatimattomista kuvista, ne olivat halpoja hyviä jäljennöksiä vanhoista ja uudemmista teoksista. Kahvinsa juotuaan tuli hän hänen luokseen ja selitti älykkäästi ja vakavasti hänelle kuvan kauneuksia ja merkitystä ja kertoi, mitkä niistä hän itse oli saanut nähdä alkuperäisinä kokoelmissa ja palasi aina erääseen matkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ylioppilaana tehnyt aina alas Palermoon asti.
Heinke tunsi sydämessään ja ymmärsi kaiken, mitä hän puhui kuvistaan, ja tuli hänelle siitä ihmeellinen ja hänelle aivan uusi ilon lähde; toisinaan intti hän vastaankin sitä, mitä hän sanoi. Lenbachin Bismarck-pää, Dürerin Ritari, kuolema ja piru, ja Böcklinin itsestään maalaama kuva, se, jossa hän juuri on alkamassa maalata, kun kuolema ilmestyy hänen taakseen ja soittelee lauluaan; ne miellyttivät häntä. Mutta eräästä italialaisesta prinsessasta, josta tohtori Volquardsen paljon piti, ei hän voinut pitää. "Hän on riimunnut itsensä otsavyöllä ja poskivitjoilla", sanoi hän, "ja tekeytyy ylen lauhaksi ja lempeäksi, mutta varroppas vaan, kohta se purasee".
"No," vastasi toinen, "entä te itse? Kun katsoo teitä, niin tuntuu ihmisessä niin oudon pelokkaalta. Ajattelee: nyt se tulee."
"Mikä tulee?" sanoi Heinke.
"Teissä on jotakin, jota en vielä tunne… En tiedä", sanoi hän mietteissään.
Hän katsoi häneen niin vakavasti ja tutkivasti, kuin hänen oli tapansa katsoa kuviinsa. Heinke katseli takaisin häneen samalla tapaa, vakavasti ja silmää sävähyttämättä. He ihmettelivät suuresti toisiaan.
Hetken perästä, kun hän oli tullut, levitti hän jo jonkun vihon pöydälle, ja he kumartuivat kumpikin sen yli ja katselivat sitä. Hän ei välittänyt ollenkaan siitä, olivatko kuvat alastomia vai puettuja; ja niinpä ei Heinkekään laskenut huomiotaan siihen. Kauniilla syvämielisellä vakavuudella selitteli hän hänelle, mitä hänen kauneutta ihailevat, kauneuteen tottuneet silmänsä keksivät kuvissa. Heinke tunsi sielunsa ikäänkuin laajenevan, ja hänen kasvoilleen kohosi hento puna, ja hän hengitti syvään ja sanoi: "Elämähän tuntuu kahta vertaa kauniimmalta ja suuremmalta, kun voi iloita noista asioista."