"Niin", sanoi toinen, "ja luonto sitte! Mitä iloja onkaan sillä antaa sille, jolla on silmää nähdä sen ihanat armaat kauneudet. Me teemme yhdessä joskus pitkän yksinäisen kävelymatkan, silloin näytän sinulle, mitä näen."
Heinke nyökäytti ajatuksiinsa häipyneenä päätään, ja sanoi: "Se olisi ihanaa".
"Se on oleva ihmeellistä," sanoi toinen, "noin ihan kahden sinun kanssasi".
"No nyt olette onnellisesti solahtaneet sinuttelemaan minua", sanoi
Heinke.
"Oh", sanoi toinen, "sinutellaan toisiamme, kun olemme täällä ylhäällä kahden; koko tuommoinen teititteleminenhän on niin joutavaa. Onpas se ihanaa", ja silmissään säteili riemu, "onpas se ihanaa saada sinutella kauneinta maailmassa."
"Mikä on kauneinta?" kysyi Heinke nauraen.
"Heinke Boje."
"Sen arvasinkin."
Sitte kumartuivat he taaskin kuvavihon yli, ja hän kulki sormellaan kuvaa ja osoitti Heinkelle kaiken.
Ja kutsui häntä 'sinuksi' ja 'Heinkeksi', ja hän kutsui häntä Petteriksi tai Pekaksi; mutta hänen piti nauraa aina, kun hän sanoi sen. Toisinaan, kun he siten istuivat rinnakkain, pujotti hän kätensä hänen kätensä alle, ja otti häntä ranteimesta. Silloin hän toisinaan kyllä ajatteli: 'On tuo hiukan liikaa, hänhän tekee, mitä ikinä tahtoo'. Mutta hän tyynnytti itsensä kohta ja ajatteli, että hänen luonnollinen puhdas sydämensä salli hänen tehdä siten. Ikinä hän ei hairahtanut mihinkään, joka ei olisi ollut sopivaa. Aina oli hän kuin hyvä, kujeikas veli, joka juttelee kauniille sisarelleen leikkiä ja vakavaa.